Redemption songs. 2005-05-29 11:14 a.m. Elämä on silleen hassua, ettei sitä oikeastaan voi suunnitella. En mä vuosi sitten ajatellu, että L soittaa ja nostaa mut niin korkealle, etten mä ennen ole ollut siellä. Se on aika ristiriitaista. Samaan aikaan leijuu korkeammalla kuin ikinä, mutta on myös aina vain syvemmällä ja syvemmällä.On onnellinen omassa pienessä maailmassaan, josta ei haluaisi vapautua. Mutta samaan aikaan tietää, että niin käy. Koko ajan todennäköisyys kasvaa, mitä onnellisempi sä olet, sitä todennäköisemmin se ei voi kestää. Vähän ku puhaltais ilmapalloa, ja odottais että sen muovi ei enää kestä sisältä pakoon pyrkivää ilmaa. Kaikki on tavallaan liian hyvin, jotta se olisi kestävää. Siihen tottuu, niinku kaikkeen muuhunki. Rakastamiseen tottuu. Ikävään tottuu. Kaikkeen.

Enkä mä suinkaan puoli vuotta sitten ajatellut, että mä olisin lähdössä Costa Ricaan. En. Mä ajattelin, että mä menen lukioon. Mun piti lukea pitkää matikkaa saksaksi, paljon kuvista, enkkua, kemiaa, filosofiaa. Missään ei lukenut, että ensimmäisen vuoden syksynä mä joudun opiskelemaan kaikki espanjan kurssit. Missään ei sanottu, että mä tarvisin sitä. Jos mä olisin suunnitellut tämän, mä olisin alkanut opiskella espanjaa esikoulussa, kun en osannut vielä kirjoittaa suomeakaan. En mä arvannut, että mä tarvin sitä kieltä siellä minne mä olen menossa. Mä en edes arvannut, minne mä olen menossa. Mä tiesin vain, että mä olen menossa.

Old pirates yes they rob I
Sold I to the merchant ships
Minutes after they took I from the
Bottom less pit
But my hand was made strong
By the hand of the almighty
We forward in this generation triumphantly
All I ever had is songs of freedom
Won't you help to sing these songs of freedom
Cause all I ever had redemption songs, redemption songs

Emancipate yourselves from mental slavery
None but ourselves can free our minds
Have no fear for atomic energy
Cause none of them can stop the time
How long shall they kill our prophets
While we stand aside and look
Some say it's just a part of it
We've got to fulfill the book
-Bob Marley.

Sun kädessä on maailma, missä mut tehtiin lasista. 2005-05-06 5:58 p.m. Buenos días, sénorita, Como ésta? Mä en ikinä opi vastausta. Mä muistan vain pieniä, epäoleellisia lauseita. En sellaisia, joista on apua, vain sellaisia, joista ei ole. Niillä ei asioida kaupassa, eikä tutustuta ihmisiin. Niillä sanotaan "hyvää huomenta rakas" ja "minulla on ikävä sinua." "Milloin tulet takaisin?".

Eilen me aloitettiin kesä. Me kokoonnuttiin lumen alta paljastuneelle koriskentälle tanssimaan. Me batlattiin ja mulla oli hauskaa, niin hauskaa, etten mä muista milloin mulla viimeksi olisi ollut niin hauskaa.

Mun pöydällä on pino kirjeitä. Joka ikinen niistä on leimattu eri maassa, eri paikassa, eri syystä. Siitä velvollisuudesta, että mulle pitää kertoa, että kaikki on hyvin, olen vielä hengissä.
Toiset sen vuoksi, että L haluaa kertoa mulle kaiken, mitä tapahtui, jakaa elämänsä mun kanssa, vaikka mä en enää kuulukkaan siihen. En muutenkuin jonakin, joka vastaan ottaa flaierin takapuolelle tai junalipun rivien väleihin kirjoitetut kirjeet. Jotkut kirjoitetaan sen vuoksi, että yksinään lentokentän aulassa vietetyn yön aikana se ei osannut olla ajattelematta mua.

Mä en ole lähettänyt sille yhtään kirjettä, vain sähköpostia. Mutta ei se niitä pääse lukemaan, ei millään. Mulla on huono omatunto, kun mä en kerro sille kaikkea. Mä kyllä kertoisin, mutta kun mulla ei ole mitään osoitetta, mihin lähettää kirjeitä. Mä kertoisin sille, että sen mustikka tyttö lähtee helmikuussa. Mä lähden helmikuussa. Mä lähden Costa Ricaan. Hasta Mañana, Adios Amigos.

You are my sunshine, my only sunshine. 2005-04-02 8:10 p.m. Verhot oli auki ja aurinko paisto suoraan sängylle. Keltasia auringonlaikkuja oli pitkin peittoa ja tyynyjä. Lakana oli lämmin niistä kohti mihin aurinko paistoi. Pieni tuulen vire heilutteli pihlajan oksia ikkunan edessä, varjoja piirtyi seinille ja tummalle paljaalle puulattialle. Peiton kahahdus kaikui tyhjässä huoneessa, rauhallinen hengitys vieressä kertoi, että kaikki oli totta. "Toinen päivä". Niin se sanoi. Toinen päivä se tulee mun luo. Ja se tuli. Vain viikonlopuksi, mutta tuli kuitenkin. Me puhuttiin koko yö, niin pitkään, että aurinko alkoi nousta. Sitten mä nukahdin siihen minne mä olen joka yö siitä lähtien kun se lähti halunnut nukahtaa. Sen viereen, niin lähelle, että pystyin tuntemaan sen hengityksen ja jokaisen pienen liikkeen minkä se teki. Mä heräsin sen kädet ympärilläni, ja mä pystyin heti sanomaan, että se olis hyvä aamu. Ja se oli. Parempi aamu, kuin useimmat aamut huhtikuussa, tai missään muussakaan kuussa. Paras aamu ikinä.

Anselmi 2005-03-26 11:33 a.m. Tiet sulaa loskasta pikkuhiljaa. Kesä tulee. Hitaasti, mutta tuleepahan kuitenkin. Kun ei ole tekemistä, mä selvitän festareiden päivämääriä, tai luen Australiasta. Mä toivon tosissani, että mä pääsen sinne vaihtoon. Musta tuntuu, että mä juoksen karkuun kaikkia asioita jotka muistuttaa L:stä. Mä haluan pois täältä, pois tästä kaupungista. Selvittämään ajatuksia. Joka yö mä nukahdan L:n viereen. Mä annoin mun peitolle sen nimen, jotta nalle ei joutuisi kokemaan nimen muutos prosessia. Nallen nimi on Anselmi. Siitä ei saa L:ää tekemälläkään.

levotonta läppää 2005-03-12 4:33 p.m.
"´ei ne sun räppis mitään musiikkia oo. se on pelkkää puhetta, ei musiikkia...´
Ei niin. Ois pitäny lähettää biitti ja pyytää puhumaan päälle. Ois voinu tulla kovaki hitti."

"Annetaan pyssyt kaikille räppäreille. ehkä niiden määrä vähenee sen mukaan."

"Noi poliisit on kyllä natseja. Vittu ku meitsi näkee poliisin mä sanon sitä spedeks."

Erykah Badu/ a Child whit the blues. 2005-03-12 11:44 a.m.
Could have never known that when losin'
Could hurt you so very bad
Could have never known that when chosin'
Could make you feels so very sad

I don't know what to do
I just feel so confused
I'm a child with the blues

Take your time, smell the flowers
Oh yeah
Make a smile for yourself
Yourself
Girl, don't make livin' so hard
So hard, I keep tellin' myself
I keep tellin' myself

Feels like I'm goin' away
Sometimes it ain't all damn fair
I'm a child with the blues
Baby, blue

Sisters, sisters
I know you're watchin' me
There are a lot of games reachin' for you
Constantly

When you think you're grown
You're entering the unknown
Baby, check yourself
Brace yourself
Face yourself
Protect yourself

Ooh, feels like my life is just existing
And I'm missing someone

It's hard to replace the simple fact
It's 'cause my lover is gone

Tell it to ya ....
And you're walkin' in my shoes
You're a chils with the blues

I can't stop the flow, can't stop it
Of the wet tears in my eyes

And if you're any other many kind of women
Woman in pain, gotta rely, rely

Same emotion we share
Movin' fast but goin' nowhere

Like a child with the blues
A child with the blues
Baby, blue
This child is blue
Show no blues

A child with the blues, ooh

Blue...

Vähän aikaa sitten mä tutustuin poikaan, joka sai mun ajatukset samaan aikaa selkiämään ja sotkeentumaan enemmän. Ihan kätevää, jos haluaa vastata ihmisille "En tiedä, älä kysy multa, mä en nyt osaa ajatella..".. Kuitenkin yhden asian mä osaa sanoa: "/she´s got the rhythm, and I´ve got the blues/"
Sillä erotuksella, että I´v e got the rhythm and he´s got the blues..

haluatko idoliksi ? 2005-03-10 10:34 a.m.

"Like every city needs a distance
every sky demands a moon
every winter needs a snowfall
every summer wants a june
Money´s just a piece of paper
gold is blinding dont you see
Fame is just our own illusion
of what life is ment to be."

Ja jotakin. Mä olen varma, että mä olen lukenut tuon jostain. Mä olen lukenut sen niin tarkkaan, että kun mä kuulin free recordissa pätkän siitä, mä tiesin seuraavat lauseet. J nauroi ja sanoi, että mahtavaa, osaatko sä laulaa, tuleeko susta seuraava Alicia Keys tai Beyonce? Mä sanoin, etten mä osaa laulaa ollenkaan ja hoputin pojan ulos kaupasta, koska jazz-hyllyllä seisonut vanha harmaa hiuksinen mies oli alkanut kuunnella kiinnostuneesti. Sen siitä saa, kun lukee asioita liian tarkkaan.

Kuolemista 2005-03-09 12:20 p.m. Mä makasin kolme tuntia ruokasalin sohvalla ja katsoin kun valo paistoi ikkunasta sisään. Etelän puoleisista ikkunoista tuli keltainen kirkas ja lämmin valo läikkinä tummalle puu lattialle ja pohjoisen puoleisista ikkunoista sinisten verhojen läpi siivilöityi kylmää, sinistä rauhallista valoa. Mä seurasin miten tuolinjalkojen varjot kulki yhä vaan pidemmälle myötäpäivään, kunnes sitten sininen ja keltainen valo ylsi niin pitkälle, että ne sekoittui keskellä huonetta, enkä mä osannu enää sanoa minkä väristä valoa se oli.
Mulla oli tapana inhota kellon tikitystä, koska silloin mä aina tiesin että mä kulutan aikaa. Kuitenkin ajan kuluttaminen on niin kyseenalainen asia.. Ajan säästäminen on nimittäin mahdotonta. Sulla on se aika mikä annettiin ja se kuluu, halusit sä sitä tai et. Kun sä kuolet, niin kaikki aika otetaan sulta pois. Sulle ei jää edes sitä aikaa, jota sä luulit säästäväsi.
Ja kun sä kuolet, niin sä et vaan menetä aikaa. Ei, ei. Sä menetät maailman ja itsesi ja kaikki muut ihmiset. Niin, että olisi miltei parempi olla syntymättä ollenkaan, koska tietää, että kaikki otetaan lopulta pois.

Nyt mä tiedän mitä kaikki miettivät. Mikä helvetin ruokasali. Se ruokasali, jota te ette ole nähnyt koska ette tunne kummitätiäni.
Joskus joulukuun aikoihin mä opin kuinka rauhoittavaa kellon tikitys hiljaisuudessa on. Rytmi hiljaisuudessa, joka ei kuitenkaan riko hiljaisuutta tai häiritse sitä.
Pelkkä hiljaisuus on traumaattista, silloin alkaa laskea lattialaattoja, piirrellä kaappien ääriviivoja sormillaan ja kieritellä hiuskiehkuroita etusormensa ympärille. Eikä omia ajatuksiaan muutenkaan ole hyvä koko ajan kuulla liian selvästi, muuten voisi huomata miten ristiriitaista kaikki on. Niin ristiriitaista, että se käy melkeimpä selväksi. Ei oikeastaan ole mitään järkeä kirjoittaa tätä. Kuolen kuitenkin, ja tämä otetaan minulta pois..

Fade to Black 2005-03-05 3:45 p.m. O soitti Metallican Fade to Blackiä kitaralla, ja musta tuntui että mä olisin halunnut lyödä sitä koivuhalolla päähän. Miksi sen pitääkin soittaa just kitaraa? Miksei se voisi soittaa vaikka rumpuja tai pianoa? Miksei se voi tykätä iloisemmasta musiikista? Vaikka Sambasta? Tai Reggaesta tai vaikka Fröbelin palikoista? Miksi sen pitää soittaa niitä melankolisia huippu masentavan kauniita biisejä, jotka saa iloisenkin ihmisen uskomaan että kaikki on päin helvettiä? Tähän mielentilaan ei sovi mikään missä lauletaan "getting lost within myself/ nothing madders anyone else"
Mä olen viime päivinä saanut äidin hermot kireälle paukuttamalla pientä rumpua jonka mä kaivoin kaapista. Mä tein sen itse joskus ja nyt mä huomasin, että sillähän voi soittaa. O sanoo mua pikku-afrikkalaiseksi. Kiva.

Tonnikalaa ja bilsaa 2005-02-25 5:27 p.m.
Me istuttiin Tuomaksen kaa stokkan aulassa parin tunnin tanssikoreografian kehittelyn jälkeen. Tuomas luki päivän lehteä ja mä keskityin lähinnä lävistämään tonnikalasalaatin tonnikalapaloja, jotka ei olleet mitenkään kovin mielenkiintosia, vaikka se ehkä vierestä katsottuna saattoi vaikuttaa siltä että salaatin seassa olis ollut vähintäänkin kultakimpale. Tuomas on kai jo niin tottunut mun taivaanrannan maalailuun, että sille se on vaan yks rauhallinen hetki päivässä lisää.

Mä heräsin viime yönä yltäpäältä kylmästä hiestä märkänä ja O istui mun sängyn päässä. Mä vähän säikähdin, mutta se kuitenkin vain nosti peiton (jonka mä olin potkinut lattialle) takaisin sänkyyn ja sanoi, että kauhea sisko millasia painajaisia sä oikein näet nykyään. Mä en muistanut, mutta posket ja tyyny oli kosteat. Me oltiin kahdestaan kotona ja mä olin tyytyväinen ettei tarvinnut olla yksin. Oikeastaan painajaisten näkeminen ei ole kauheaa, vaan niistä herääminen, kun ei tiedä mikä on totta, mikä unta. Mä jouduin laittamaan petivaatteet uudestaan sänkyyn. Me keitettiin kaakaota ja O näppäili kitaraa samalla ku mä luin bilsan koealuetta. Kitaroissa on jotain rauhoittavaa, mä en pääse siitä yli enkä ympäri.
Aamulla mua väsytti, mutta mä olin tyytyväinen kun osasin kaiken kaikesta kokeessa. Äiti olis ollut ylpeä musta ja mun esseestä.

Viiminen kesä. 2005-02-23 8:02 p.m. "Mä haluisin kertoo siitä sulle nyt, kui hauskaa mulla oli su kaa,
aina ku sitä ajattelen, rakastun uudestaa, kovempaa,
siit on kauan, muistan sen kun eilisen, sen sun antaman suudelman,
sen kaiken ihanan, koko kesän ja kaiken meiän kokeman,
aurinko paisto, niin paistoit säki lämpöö ja valoo, olit kaunis,
kauneint mitä oon nähny ikinä,
nyt mun silmät vaa valuu kyyneliä, kun sanoit sillo et sun täytyy palata,
aloin pelätä etten nää sua koskaan enää, ehken nää sua enää,
mut sust kyl joka yö unia nään, sun silmät säteilee,
sun hymy jään mu sydämest sulattaa, ja muistan sut taas,
en ikinä ees pystyis unohtaa, en ikin ois halunnu sua menettää,
vai menetinkö? nähäänkö me viä, vai päättyks siihe meiä yhteinen tie?

(huukki;)
Mä muistan ne päivät, mä kuiskaan mite kaunis sä oot.
Mä kuulin ne sanat, mä luulin sä mun aina oot.
Mä mietin sun silmii ja stoppaan aina su huulii…
oot mun nii…

muistan sen päivän, ku nähtii kylillä, tsiigasin sua sillä silmällä,
viikkoi myöhemmi sit olit mua lähellä, ihastuttii, rakastuttii, lähit mun messii,
meille mentii, musaa kuunneltii, tuli lempi biisimme ja tanssittii,
mut kesä alko oleen lopus ja joka päivä nähtii ja juteltii,
en pysty sua ikin unohtaa, sori et täst tuun sulle ruikuttaa,
mut kuolen ikävään, jos en pian taas sua mä nää,
yksin jään, mä tätä miettimään, aloin sulle tekstiviestei lähettää,
ja taas muistan kun nähtii sä säteilit, olit mu tähti, mut sit aika mut jätti,
jouduit lähtee pois, voiku viä se aika ei ois, suutelin sua viä hyvästiks,
sanoin vaa et ”hyvästi”, ehkä pysyvästi.."

Ehkä maailma ois parempi paikka jos mä en ois ikinä tavannutkaan sitä. Mä en käyttäisi L kirjainta lyhenteenä sen nimestä, vaan se tarkoittais litraa, niinku kaikille muillekki. Maailma ois siis parempi paikka, muhun ei sattuis näin, jos sitä ei olis olemassakaan. Jos sen vanhemmat ois päättäneet, ettei ne haluu lapsia. Jos mä olisin pentuna päättänyt, että musta tulee näyttelijä, eikä tanssija, me ei oltais tavattu. Mä inhoan tätä. Mä inhosin sitä. Mutta ei sen enää olis tarvinnu lähtee. Mä olin jo rakastunu.

Sanoja aina vähätellään. Sanat ei muka ole mitään tekoihin verrattuna. On ne. Sanat on tekoja. Sä sanot jotain, ja sit maailma on eri. Ainaki yhen ihmisen maailma. Mä en tiedä mitä L ajatteli kun se lähetti mulle noi riimit. Ne on jonku White Nigga:n. Niistä ei ole biisiä, ne on pelkkii riimei. Mut mä haluisin kovasti kuulla ne joku päivä levyllä. Biisin nimi on "viiminen kesä".
Sen jälkee ku kaikki on sanottu ja tehty, on yleensä sanottu enempi ku tehty. Ei mulla ainakaan oo mitään sitä vastaan.

peikko pölypallo. 2005-02-21 2:40 p.m. Kaunis päivä. Aamulla mua ei vaan enää nukuttanut ja mä nousin viideltä keittämään teevettä ja katsomaan kun pihlajan oksilla nukkuvat linnut nousi yksitellen lentoon. Mä makasin leivinuunin päällä lukemassa Muumilaakson marraskuuta, krepatut hiukset pörrössä, äidin liian iso villapaita päällä. Paljasta selkää vasten lämpö tuntui suloisen pehmeältä, rauhoittavalta ja vähän nukuttavalta. Äiti tuli keittiöön laittamaan aamiaista ja sanoi, että mä olen yks pölypallo.

Kun me kehitettiin valokuvaus tunnilla pimiössä kuvia, mä ajattelin, että illalla pitäisi mennä luistelemaan tai tanssimaan. N sanoi, että mä näytin peikkotytöltä pimiön punaisessa valossa kehiteallas sylissäni. Mä nauroin ja sanoin, että onneksi se ei ole nähnyt mua sunnuntaiaamuna, kun mä raahaudun peittoon kääriytyneenä keittiöön ja istun pöydän reunalle katsomaan äidin touhuamista. Sitten mä unohduin kokonaan unelmiini ja annoin kehitteessä uivan valokuvan lillua niin kauan, että siitä ei saanut enää selvää. Lopulta N sanoi, että se kyllä tietää kuinka kovasti mä haluaisin olla tummaihoinen, mutta valokuvan ylikehittäminen mustaksi ei tee musta tummempaa kuin mä olen nyt. Mä katsoin sitä kummastuneena, katsoin kehiteallasta sylissäni ja remahdin nauruun.

Pysäkiltä me käveltiin Nikon ja O-p:n kanssa kotiin niin hitaasti, että mä jäädytin varpaani. Ne puhui vapaa painista ja nauroi, kun mä en tiennyt mitä ne tarkoitti joillakin sanoilla. Me koitettiin mennä meidän metsäpolkua pitkin, mutta se upotti polviin asti ja me päädyttiin nauramaan Nikolle joka nauroi kengälle joka oli jäänyt hankeen kiinni.

Horoskooppi 2005-02-16 2:28 p.m. Äiti löysi lipaston laatikosta vanhan horoskoopin, kellastuneen ja halkeilleen paperin, johon se oli kirjoittanut Sallamaari 4.6.1989.
Mä luin uskomatta korviani. Kuka tämän on laatinut, ja miksi sen joka sana kuvaa mua?

""Kaksostyttö on keijukainen, joka lumoaa vanhempansa kertomuksillaan ja nokkeluudellaan. Hän on niin hauska, että hänen vilkkauttaan, jonka vuoksi hän ehtii joka paikkaan eikä jätä mitään huomaamatta, on katsottava läpi sormien. Juuri Kaksonen huomaa jotakin aivan silmien edessä tapahtuvaa, kun muut vain haaveilevat. Kaksostytär on tiedonkeräääjä, sillä hänen on ehdottomasti tiedettävä mitä vanhemmat ajattelevat kaikesta aina naapureista siihen, mihin aurinko häviää illalla, sillä hänen uteliaisuutensa on loputon.
Neiti Kaksosen mieli on muuttuvainen. Kaksosluonteen takia vanhemmille annettakoon anteeksi heidän kuvitelmansa, että heillä olisikin yhden lapsen sijasta kaksi, sillä niin välähdyksen omaisesti Kaksoslapsi voi muuttua enkelistä paholaiseksi, hiljaisesta hiirestä tömistäväksi norsuksi tai herkästä kissanpojasta hapannaamaksi. Se kuuluu Kaksosten persoonallisuuteen, joka pitää yleisön epävarmuudesta.
Kaksonen rakastaa ajatuksia rassaavia pelejä ja kaikenlaista liikuntaa. Kaksonen on niitä lapsia, jotka osaavat lasketella slalomia viisivuotiaana. Vaikka Kaksonen on hämmästyttävän notkea ja ketterä, hän ei ole kilpailijaluonne, vaan pelaaminen on hänelle voittamista tärkeämpää.
Hänen erinomainen fyysinen ja psyykkinen liikkuvuutensa auttavat häntä selvittämään tietokoneen mutkikkuuden tai kertomuksen juonen silmänräpäyksessä. Hänen päässään pyörii taukoamatta kysymykset miksi, kuinka, milloin, minkä vuoksi? Kaksonen on kyselijä luonne, joka haluaa tietää perimmäisen totuuden. Hänen olemassa olonsa kohdistuu kysymykseen "Miksi?". Jos hänen aivoillaan ei ole mitään pureskeltavaa, hän sananmukaisesti tuntee olonsa tyhjäksi ja nääntyneeksi. Kaksostytön ajatuksille on annettava paljon ravintoa. Hyvää Kaksosten henkisessä vireydessä on se, että hän nauttii oppimisesta, ja huonoa taas on se, että hän reagoi kaavamaiseen opetukseen hyppelehtimällä sinne tänne ja muuttumalla levottomaksi. Tukalinta Kaksosesta on joutua pysähtymään jonkin asian pariin liian pitkäksi aikaa, koska silloin hänen ajatuksensa alkavat harhailla muissa asioissa. Koska hänen on helppo yhdistellä asioita, hän voi hypätä aiheesta toiseen, niin ettei edes itse huomaa sitä.
Aurinkomerkeistä Kaksosessa on eniten lasta. Vaikka hänestä säteilee älyä ja nokkeluutta, lapsenomaisuus säilyy hänessä läpi elämän. Kaksonen ei ole milloinkaan ennakkoluuloinen tai kyyninen, vaan hän suhtautuu ihastuneena ihmisiin ja asioihin. Hänen valoisa elinvoimansa ei koskaan muutu aikuiseksi, vaan hän säilyy ilkikurisena lapsena, kujeineen ja keimailuineen.
Kaksonen tuntee olonsa turvalliseksi, niin päättömältä kuin se kuulostaakin, kun asiat muuttuvat hänen ympärillään. Toisin sanoen tämä merkki nauttii ehkä eniten oppiessaan jotain uutta ja sopeutuessaan uusiin tilanteisiin. Kaksoset ovat elementissään matkustaessaan, kyläillessään ja tehdessään omia pieniä seikkailujaan tai mitä tahansa aivonystyröitä työllistävää. Monien mielestä stressaava kaupunkien hektisyys on kuin luotu Kaksosen leikkikentäksi, sillä siellä hän saa tuntea ja nähdä, kuinka asiat muuttuvat ja ihmiset menevät menojaan. Eristynyt ympäristö tukahduttaa helposti Kaksosen, jonka pitäisi seurustella erilaisten ihmisten kanssa ja harrastaa monenlaisia asioita. ""

Kirje 2005-02-16 2:08 p.m. Kaikkein ihaninta talvella on kylmät talvipäivät, kun aurinko paistaa hangille ja jäätyneille puiden oksille ja saa kaiken näyttämään kauniilta. Kun mä astuin koulun ovesta ulos, mun oli pakko henkäistä ihastuksesta. Jouduin miettimään uudestaan miksi aamu oli näyttänyt niin harmaan pilviseltä, vaikka tosi asiassa taivas oli pilvetön.
Postilaatikosta mä löysin kirjekuoren jossa oli osoite tutulla käsialalla ja sain äkillisen ihanuus-kohtauksen hyppiessäni koti ovelle. L oli muistanut mut. Mä luin kirjettä keittiön aamiaispöydän jakkaralla keltaisen iltapäivä auringon paistaessa sisään ikkunoista. Teekupista nouseva lämmin höyry näytti epätodelliselta kiemurrellessaan ylöpäin. Enkä mä osannut olla hymyilemättä.

Ystävänpäivä 2005-02-15 7:51 a.m. Kaikkein eniten on ikävä kosketusta. Sitä että joku ihminen oli lähellä. Ystävänpäivät. Mä inhoan ystävänpäiviä. Mä vannon että mä inhoan. Korttien antaminen on hauskempaa kuin saaminen. Mä annoin paljon kortteja ja toivoin, että se parantais oloa.
Ulkona on paljon pakkasta, ainakin -25 astetta. Tänään mä en haluaisi mennä minnekkään. Ehkä mä en menekkään.

Neuvottelut 2005-02-12 4:46 p.m. Äidin kanssa istuttiin keittiön aamiaispöydän ääressä päät yhdessä, paperit levällään pöydällä ja osa lattialla. Me puhuttiin ja keskusteltiin ja neuvoteltiin ja laskettiin. Kun mä pääsin sänkyyn mä nukahdin heti enkä kerenny miettiä yhtään mitään. Aamulla mä heräsin ja kävin suihkussa ja rupesin miettimään edellistä iltaa. Mä tajusin mitä me oltiin puhuttu ja mua rupesi hymyilyttämään. Mä lähtisin vaihto-oppilaaksi.

Ulkovälitunti 2005-02-08 5:16 p.m.
-Tytöt, nyt ulos.
-Eikä, pyydä nätisti!
-Tytöt, Ulos, nyt heti.
-Eipäs, pyydät ekka nätisti!
-TYTÖT. ULOS. NYT!
-Joo, me kirjoitetaan tämä viesti loppuun..
-Tarvitaanko teitä kaikkia siihen?
-Ei. Pyydä nyt vaan nätisti.
-Viisitoista vuotta sitten lapset menivät ulos ilman eri pyyntöä ja eivät meinanneet tulla takaisin sisälle.. Mikä teitä nykynuoria vaivaa?
-Ei mikään. Me halutaan et sä pyydät nätisti.
-Hyvä on. Menisittekö ulos?
-Ei. Jos me pyydettäis nätisti, niin toisitko meille opettajienhuoneesta pullaa ja kahvia?
-Pyydättekö nätisti?
-Haetko pullaa?
-En.
-Selvä, me tästä sitten mennäänkin vessaan...

Lumi teki enkelin eteiseen 2005-02-03 3:55 p.m.

Mä kirjoitin matikankokeeseen, että yks miinus nolla on nolla. Ei se ole! Mä sain siitä yhtälöstä vsataukseksi, että x on yksi ja y on nolla. Sijoitettuna se ei käy enää järkeen. Yksi miinus nolla ei ole nolla. Mutta vaikka mä kuinka laskin, niin mä en saanut y:stä ykköstä. Se oli ja pysyi nollana. Palautin paperin alistuneena siihen tosi seikkaan, että kympin matikalla ei silti tanssiteta lukuja ympäri luokkaa miten lystää. Ei. Joskus y ei vain halua olla ykkönen, eikä sille silloin voi yhtään mitään.

Mä löysin kaapista kaksi paitaa. Mustan Niken t-paidan ja "Top Rocks, b-boy flavor vol one"-paidan. Ei kumpikaan mun, molemmat L:n. Mä mietin, pitäisikö ne palauttaa sen vanhemmille, mutta päätin, etten palauta. Mä olen nukkunut jo kolme yötä liian isossa paidassa, ja kun äiti kysyi mistä mä olen sen saanut, mä valehtelin, että mä olen ollut tanssimassa siinä tapahtumassa. Se katsoi teekupin takaa kirjaansa ("ihmiselimistö kohtaa ympäristön", jotain lääkkiksen hepreaa) ja mutisi ettei se enää pysy perässä missä mä olen tanssinut, milloin, saatikka miksi. Niken paidan olemassa oloa se tuskin edes huomaa, mulla on niitä niin monta. Mä tyydyin sen mutinaan, levitin suklaalevitettä paahtoleivälle ja jatkoin Da Vinci koodin läpi kahlaamista siinä toivossa etten sotkisi paitaa suklaaseen.

Keskiviikkona matkalla Oulunsuuhun mä kävelin hautausmaan läpi ja putsasin isomummon hautakiven enkelit lumesta. Mä löysin sen keltaisen kynttilän, jonka mä syksyllä jätin sinne ja laitoin lasipurkkiin uuden tuikun sisälle. Mä löysin sen vaahteranlehden, joka me L:n kanssa laitettiin sen kynttilän alle lähtiessämme. Se oli paleltunut ruskeaksi. Mä itkin jollekkin samalla kun kavoin laukusta toista kynttilää, mutten ole ihan varma mille. Mä olisin halunnut jäädä vähän pidemmäksi aikaa, mutta mulla oli kiire ja kylmä, ja hautakivikin oli niin jäässä, etten mä voinut istua sen päälle miettimään. Mä jätin enkelit vartioimaan ja jatkoin matkaa lumisia polkuja pitkin.

Pieniä asioita 2005-02-01 4:44 p.m. Mä rakastan sitä, miten aurinko laskee ja luo huoneesiin varjoja ja heijastaa keltaista valoa hangesta. Kun se paistaa verhojen läpi seiniin piirtyy varjot verhojen köynnöskuvioista. Mä rakastan sitä, kun se paistaa sisään suihkun lasitiilisestä ikkunasta ja valo hajoaa säikeiksi kaakeleille ja heijastuu suihkun vesipisaroista. Mä rakastan sitä, kun viikonloppuna saa istua yksin keittiön aamiaispöydässä ja lukea lehteä siinä järjestyksessä missä haluaa ja juoda teetä niin hitaasti että se kerkeää jäähtyä. Mä rakastan sitä kun saa olla yksin tyhjässä tanssisalissa vain oman peilikuvansa kanssa. Unohtaa kaikki säännöt, hajottaa ne ja luoda ihan omat. Vähitellen mä alan taas muistaa, miten pienistä asioista elämä rakentuu. Kaiken ei tarvitse olla suurta ja käänteen tekevää.
Turha surra sitä, että se on ohi. Turha surra särkyneitä sydämiä ja laskea kyyneliä litroissa. Turha surra sitä, että ruusuissa on okaita, on paljon mukavampi ihmetellä sitä, että okaiden seassa kasvaa ruusuja.

Siivet ja juuret ja unelmat. 2005-01-26 3:28 p.m. Mä olen kulkenut ympyrää. Typerää, tarpeetonta ympyrää. Mä rakastin niin, että se sattui, ja koska se sattui, mä koetin lakata rakastamasta. Mutta kaikki alkoi aina uudestaan ja aina mä halusin lopulta unohtaa, pysähtyä ja lopettaa. Aamulla mä taisin tajuta vihdoin, että jos mä rakastan tarpeeksi, kipu häviää, niinkuin jos olisi kylmässä vedessä niin kauan, ettei enää tunne kipuaan.
Mun ikävän, sen mä pystyn jo kadottamaan. Mä osaan tanssia sen pois, piirtää niin kauan, ettei mielessä ole enää muuta kuin valoja ja varjoja. Ja mä herään aamulla aikaisin lukemaan mun maileja ja joskus tuntuu, että mä olen vielä niin unessa, että mä voin vaihtaa paikkaa mieleni mukaan. Jonain aamuna mä vain huomaan seisovani lentokentällä keskellä kiireisiä ihmisiä tai katselevani veteen ranskalaiselta sillalta. Kirjaimet kirjeessä maalaa maiseman mun mielessä ja mä leikin mukana, vaikka se ei olekkaan kovin todellista.
Elämään tarvitaan siivet ja juuret
ja unelmat suuren suuret.

Poika kasissa 2005-01-18 4:49 p.m. Ihastuminen. Oliko se sitä, kun ensi näkemältä alkoi miettiä toisen nimeä ja miltä sen suudelma tuntuisi, minkäläinen ääni sillä olisi ja miltä tuntuisi herätä sen vierestä?
Tänään mä mietin kaikkia noita. Joku poika istui mun viereen purkissa. Söpö, mä ajattelin. Se tuli nuortentyöpajan pysäkiltä. Mä kiersin yhtä pikkulettiä sormen ympärille ja seurasin sivusilmällä tyypin puuhia. Me Molemmat kuunneltiin musiikkia. Mä vaihdoin biisiä, ja se vilkaisi puolestaan mua ja hymyili hieman itsekseen. Se kaivoi povarista soittimen, vaihtoi biisiä. Samanlainen soitin, mä huomasin ja katsoin tarkotuksella ulos ikkunasta, jotta se ei huomais mun hymyä. Hiukset oli ruskeet kiharat, takki ruskee, farkut, luurit, reppu ja musta huppari. Ja jotenki mä ajattelin että sehän sopii mun kanssa yhteen, meillä oli jotenkin sama tyyli, mulla oli ruskee vakosametti hame, valkonen iso kaulahuivi, olkalaukku ja pikkuletit. Jos mä ottaisin kädestä kiinni ja käveltäisiin puistoon, se näyttäis siltä, kuin me oltais aamulla sovittu mitä laitetaan päälle. Ihmiset ajattelisivat, että me oltiin komea pari, ja koittaisivat katsoa mun sormesta oltiinko me niitä jotka menivät kihloihin nuorina. Mä jäin pois ja se katsoi mua jotenkin kummasti, vähän pettyneenä, vähän ilkikurisena, vähän kysyvänä. Mä en ottanut selvää oliko se pyyntö jäädä vai sanattomat hyvästit.

Sivu kakskolme. 2005-01-10 3:51 p.m.
"Jou, opettaja, mikä sivu se olikaa?"
"in deutsch bitte."
"Jou, lehrerin, welche seite?"
"dreiundzwanzig."
"Ai whaaaaatt...mehä ollaa tehty se.."
"DREIUNDZWANZIG."
"Joookei, meitsi tajuu. Kumpi kirja?"
"DREIUNDZWANZIG"
"joojoo okei ei tarvii hermostuu.."
Niko osaa. Kolme minuuttia myöhemmin se lensi ulos tunnilta.

Every little thing we do is like magic. 2005-01-08 3:00 p.m.

Äh, Hitto mä en halua kouluun maanantaina.. Mä tahon herätä aamulla myöhään ja laittaa stereot päälle ja syödä aamupalan ja katsoa lumilautailua telkkarista ja haukkoa henkeä kun joku kaatuu. Mä tahon olla tekemättä mitään, istua piirtämässä ja syömässä jäätelöä koko päivän aina kuuteen asti. Huomata kuudelta että kello on kuusi ja mä olen ollut koko päivän sisällä, laittaa tuulihousut ja kaksi hupparia päällekkäin ja lähteä juoksemaan jonnekkin missä ei voi törmätä tuttuihin. Nukahtaa illalla luurit korvilla sängylle jolla on vieläkin päiväpeitto, suihkun jäljiltä märät hiukset kastelemassa paitaa ja herätä keskellä yötä siihen, että ei ole peittoa ja että hiukset ovat kastelleet päiväpeiton, ja hetkinen, miksi mä etes nukun päiväpeitolla?
Oikeastaan mä haluaisin just nyt niin kauas, että pippurikaan ei enää kasva siellä. Toinen ja helpompi toteuttaa; sinne missä L on, riippumatta siitä, kasvaako siellä pippuri.

This land is mine.. 2005-01-06 5:56 p.m.

..But I´ll let you rule, I´ll let you navigate and demand, just as long as you know, this land is mine.

Mä Lupasin saada tarpeeksi hyvän päättötoikkarin. Mä lupasin piirtää enemmän ja enemmän ja enemmän ja opetella uutta. Mä lupasin olla enää luovuttamatta vaikeissa asioissa ja mä lupasin olla positiivisempi ja parempi ihminen. Ihme että mä edes vaivaudun, koska kaikki muu jää kuitenkin täyttämättä, paitsi hyvä päättötoikkari. Jonkun pitäisi seisoa vieressä ja pidellä ladattua asetta mun ohimolla, jotta mä ajattelisin positiivisemmin, ja vaikka mun ystävä piiriin kuuluu ties mitä kriminaali heittiö public enemy number oneja, niin ei kukaan niistä halua linnaan, vaan jotta mä ajattelisin positiivisesti. Yksi pikkuskidi katsoi mua aamulla purkissa hirveän pitkään ruskeilla silmillään ja vasta kun sen äiti vetäisi sitä kädestä jotta ipana liikkuisi eteenpäin, se irrotti katseensa. Mä jäin tuijottamaan pojan perään toivoen että se ei olisi katsonut mua niin.

Like it used to Be 2005-01-04 11:11 a.m.

Mä astuin ovesta sisään ja sali hiljeni. Kaikki pysähtyivät ja kääntyivät ovelle päin, vetäen henkeä ja pidättäen ilmaa keuhkoissa huomaamattaan. Kukaan ei välittänyt siitä, että musiikki meni menojaan, So Solid Crew pauhasi menemään. "Broken Silence". Mä tunnistin biisin. Mä naurahdin, kävelin lavan reunalle ja kipusin ylös. Heitin kamppeet lavan nurkkaan ja istuin alas solmimaan kengän nauhoja. Jossain salin perällä joku alkoi taputtaa ja kohta koko sali taputti. Muutama tuttu tuli juttelemaan, selkään taputuksia, naurahduksia ja uteluita siitä miksen mä ole ollut tanssimassa pitkiin aikoihin. Ymmärtäväisiä nyökkäyksiä ja salaa luotuja silmäyksiä, "oletsä varmasti oookoo?" Joojoo, oommä. Mä katoin alas lavalta, mä näin pojan jota mä olin opettanu sixsteppaamaan joku kuukausi sitten. Nyt se harjotteli itekseen, No, joks toi meän juniori vetää headspinniä? "Ei se viä, mut on sil intoo nii kovasti et en ihmettelis jos pian vetäiski.." Virnistys. And the teacher becomes the student. Ihan hyvin siltä näytti sujuvan jo se päällään pelleily, pian se siitä lähtee pyörimään. Mä epäilin mitä mun tanssimisesti tulis, ei varmaan yhtikäs mitään, mutta mä erehdyin. Mä vaan tanssin, ja se oli kaikki niinkuin ennenkin. Mä kadotin ajantajun, mä en tienny oliko menny tunti vai vartti vai minuutti, mä en muistanu enää edellistä liikettä, vaan sen mitä olin tekemässä ja kaikki muu työnnettiin pois mielestä.
Ja kaikki oli niinku ennenki.

2005 2005-01-01 1:12 a.m. Totta puhuen mä olin jo lopen kyllästyny viime vuoteen ja siihen että päiväkirjaan piti aina kirjottaa nolla neljä. Kahdeltatoista ei enää tiennyt minne katsoa, koska taivas oli niin täynnä kaikkea katsottavaa. Tina möykky ei taaskaan ollut mitään, vain juuri sitä itseään, eli tina möykky. Äiti kysyi viisi yli kaksitoista nähdessään pendolinon kiitävän kiskoilla, että kuka hullu nyt uutenavuotena tähän aikaan matkustaisi junalla, ja mä tiesin heti, että L ainakin. Tosin Ranskassa pendolinolla matkustaminen on kuitenkin ehkä hieman eri asia, ehkä siellä ei ole valoja, ja juna syöksyy läpi pimeän maaseudun ja taivaalla sataa tähtiloistetta ja violettejä ja valkoisia raketteja, ei niitä rumia vihreitä, vain elegantteja ranskalaisia värejä, ehkä syvän sinistä ja kultaa.. Ohi kiitävät kaupungit ovat vain kaukaisia siluetteja, niin kaukaisia, että valot ja loiste ovat melkein epätodellisia.. Ehkä kaikki on kaunista, kuin valokuvissa. Kuitenkin mulla oli vain kylmä ja ikävä, mutta ei kylmässä ja ikävässä ole mitään vikaa. Tervetuloa kakstuhattaviis.

Tuulinen yö ja aamiainen merenrannassa 2004-12-31 10:14 a.m. Kaupunki perui suuren juhla ilotulituksensa ja Kärpät voitti HPK:n. Kolmas kerta toden sanoo. Ilotulitus mua ei niinkään harmita, koska emmä ole ilotulitus mielellä muutenkaan, ja Aasia tarvitsee ne rahat, mä en tarvitse sitä ilotulitusta. Mä katsoin uutisista kaikkea sitä hävitystä ja olin hetken aikaa kiitollinen siitä, että mä asun täällä. Mä olen Kiviniemessä vahtimassa serkkupoika kaksosia, 7 vuotta ja playstation-vaihde. Aamusta ne hyppivät sängystä ylös kahdeksalta ja mä laitoin niille Aarreplaneetan pyörimään siinä toivossa että saan herätä rauhassa. Ja sainkin. Mä opettelin käyttämään huippumodernia vedenkeitintä ja pengoin kummitätini keittiönkaapit läpikotaisin löytääkseni sokerin. Kaikki muu löytyinkin sitten jo vanhasta tottumuksesta. Mä sain katsoa Gilmoren tytöt aivan rauhassa ja lukea Kalevan keittiössä tuijotellen ulos suurista ikkunoista. Aivan meren rannassa tuuli tuntuu paljon voimakkaammalta, kuin keskikaupungilla. Koko yön tuuli niin että sen saattoi kuulla sisälle asti, mä kerkesin jo hermostua, mutta lapset tiedottivat, että se on ihan tavallista täällä päin. Hyvä, ovat sitten tottuneet siihen. Keittiön ikkunasta mä näin kaksi ratsastaja tyttöä hevosineen pellolla, tien toisella puolella. Taivas oli vaaleanpunainen ja hanki harmaa. Lapset söivät leipää ja välistä kuului iloinen naurun helähdys ja ekaluokkalaisen tavaamia viron kielisiä sanoja milloin minkäkin rasian kyljestä. Lapset ovat tottuneet; punainen taivas ja harmaa maa, muutama ratsastaja tuulisella pellolla, paikallisliikenteen bussi, ilmavirran mukana taipuvat puut ja jokin suunnaton laaja harmaa horisontissa. Aikuiset ovat jo niin tottuneet kaikkeen, aikuiset tietävät mikä on mahdollista ja mikä ei, aikuiset osaavat sanoa mikä on harvinaista. Lapset tottuvat kaikkeen, lapset eivät ihmettele epätavallisia asioita, koska lapsille mikään ei ole epätavallista, on vain uusia asioita ja vanhoja asioita, ennestään tuttuja ja niitä suuria tuntemattomia. Nämä kaksi ovat tottuneet aamuisin punaisena hehkuvaan auringon nousuun horisontissa ja tuuleen. Mutta sellaista kai se on täällä meren partaalla..

Subway Arts 2004-12-29 10:53 a.m. Tänä vuonna kauppatorilla taitaa olla hieno ilotulitus, kaupunki täyttää 400 vuotta. Mä löysin eilen kirjakaupasta ihanan kirjan, Martha Cooperin Hip Hop Files -Photographs 1979-84. Vähän aikaa mä seisoin ja selasin sitä kirjaa, miettien missä mä olen kuullut sen nimen aikasemmin, ja lopulta mun mieleen välähti eräs varsin tuttu teos. Martha Cooper.. SE Martha Cooper? Se valokuvaaja, joka kuvaa työkseen graffiteja?? Se joka on kuvannut Subway Arts kirjan? Mä olin ihan riemuissani, mä suorastaan rakastuin siihen kirjaan, ja että se oli vielä niin legendaarisen ihmisen kirja.. Mä olin sillä sekunnilla hyppelemässä kassajonoon, kunnes mä sattumalta tajusin vilkaista hintalappua.
Kuusikymppiä. Kuusikymppiä?
Mitä nuo numerot meinaavat.. Mikä kuusikymppiä? Mä seisoin hetkisen lamaantuneena keskellä käytävää, kunnes ohi juokseva pikkupoika tönäisi kipeästi lantioon jollakin satukirjalla, jota se juoksutti äidilleen jonoon. PItäisikö uhrata kuuskymppiä kirjaan? Sitähän se vaan on.. Kirja, pelkkä kirja. Yli kaksisataa sivuinen mahtava valokuva teos hiphopin alkuajoilta sen syntysijoilta, täynnä suurien legendojen kertomuksia elämästään.. Ai Kirja?? Helvetti, tämähän oli raamattu!
Ihana, mielenkiintoinen raamattu.. helvetin kallis raamattu... Jos mä ostan sen sitten, kun mulla on ylimääräistä? Pieni ääni päässä muistutti ystävällisesti, että eikö mun tilillä olevat satakahdeksankymppiä sitten ole ylimääräisiä, vai pitäisikö saada lottovoitto, mihin mä selvensin, että ne kaikki saatanan kiroamat satakahdeksankymppiä on erittäin kaukana ylimääräisestä, kun tarkoitus oli ostaa uusi laukku, farkut, paita, ja ehkä jotain mukavaa. Kirja kädessäni huusi tahtovansa mukaani. Niimpä piilotin sen hyllyyn takimmaiseksi ja marssin ulos kaupasta. Se saattoi olla jopa vaarallinen, tiedä minkälaista riippuvuutta se aiheuttaisi. Oliko sitten tämän arvoista jauhaa tästä kirjasta näin pitkästi? Oli, vaikka en selvästikkään vielä ymmärrä miksi.

Vaikka sinä olisitkin hänen, se ei tarkoita, että hän olisi sinun.. 2004-12-24 6:33 p.m. Mä sain kaksi lahjaa, vaikka mä en toivonut mitään. Mä sain kaulakorun, läpikotaisin valkokultaa ja riipuksessa on sininen kivi. Se ketju oli kerrankin tarpeeksi lyhyt, koska tämä ei ole sellainen koru, jonka haluaa piilottaa paidan kauluksen alle. Tämä on niitä, joita kosketetaan peilin edessä ja varmistetaan, että se on varmasti vieläkin kaulassa. Niitä joihin kevät auringon osuessa ihmiset kiinnittävät huomiota ja joista kuulee ihastuneita huokauksia ystäviltään. Siis jotain mitä mielellään kantaa kaulassaan.

Ja sitten on niitä toisia koruja, niitä joissa on paljon pitempi ketju, mutta se ei haittaa yhtään. Ne ovat niitä, jotka mielellään kantaa lähempänä sydäntään kuin päätään, ettei tule ajatelleeksi liikaa, sitä, mitä koruun liittyy. Niitä koruja, joita ei mielellään ota pois, eikä kukaan ole nähnyt sinua pitkiin aikoihin ilman sitä korua. Se ei ole mitenkään erityisen kaunis, vain yksinkertainen kultainen risti, samanlainen kuin kaikilla muillakin oli joskus. Ja silti kaikki näkevät kuinka tärkeää se sinulle on, sillä piilottelet sitä paidan alla, lähellä sydäntä, piilossa muilta. Siellä se odottaa, sillä et haluaisi jakaa sitä muille, se on vain sinun, tai ainakin jotakin, mistä haluat uskoa että voit pitää kiinni..

Ihmiselle annetaan sellaisia hetkiä, mitä se ei haluaisi hukata. Sellaisia, jolloin istuu laudan kanssa pimenevän tunturin huipulla ja unelmoi, eikä halua laskea alas. Ei ihan vielä. Rinteessä ei ole enää muita, koska hissit on suljettu jo tunti sitten, ja viimeisetkin ihmiset ovat paenneet pimeyttä ja tuulta sisään ja lämpimään.
Kaikki on niin kaunista ja niin hiljaista. Ajatella, että istut yksin niin suuren paikan huipulla! Odotat jotakin, mutta et tiedä tarkalleen mitä, koska ihmeitä ei tapahdu. Ja sitten puhelin soi ja tiedät täsmälleen kenen haluaisit soittavan ja kun vastaat, et enää usko mihinkään, missä ennen oli järkeä, sillä kuulet niin tutun ja rakkaan äänen, että se saa kaiken muun äänen maailmassa hiljenemään. Kuinka voi kiintyä niin johonkin..

Pimeät aamut 2004-12-22 9:49 a.m. Kaikki on niin pimeää aamuisin. Kaupungin valo värjää taivaan violetiksi ja merituuli lennättää kaikkea minkä irti saa. Joen jää on valkoista ja sen päällä on vettä, joka heijastaa kaupungin siluetin veteen. Aivan kuin katsoisi maalausta tai kuin olisi kokonaan toisessa kaupungissa, jossakin suuremmassa. Kun kävelee Pikisaaren siltaa, voi melkein kuvitella itsensä Lontooseen tai jonnekkin Keski-Eurooppaan. Aleksanterin kadulle satoi lumi mustalle jäälle, liukas kuin mikä ja joka aamu mä meinaan liukastua siihen.

Mä en uskonut että tänä vuonna olisi joulua, mutta se tulee aina jostain. Ihmisiä lahjojen kanssa kiiruhtamassa sisään, hiljaiset kadut jouluvalojen loisteessa, Tiernapojat laulamassa ihmisille, jotka kiireiltään ovat pysähtyneet kuuntelemaan. Tulee rauhallinen olo, turvallinen, kun tietää ettei ole mihinkään kiire, ja että mihin tahansa tässä kaupungissa meneekin,löytää aina jonkun paikan, mihin voi pysähtyä ja vain katsoa ja olla. Linja-auto asemalla tulee aina kiusaus nousta sisään ensimmäisestä ovesta, joka kohdalle sattuu, ja katsoa minne asti jalat vievät.

Joskus, kun on yksin, tämä kaupunki tuntuu enemmän ystävältä, kuin yksikään toinen. Se sanoo joka aamu "tervetuloa. Tervetuloa, vanha ystävä" ja näyttää joka päivä jotain uutta ja kaunista. Vaikka seisoo joka päivä samalla pysäkillä, ei koskaan näe samoja ihmisiä. Vaikka kävelee samaa siltaa pitkin, ei koskaan näe samoja valoja. Mä olen aina halunnut jonnekkin pois, jonnekkin suurempaan ja mahtavampaan, mutta ei se ole kuitenkaan koskaan sama kuin tämä. Se ei kuitenkaan koskaan ole mun koti.

Säästä värisevä sielu. 2004-12-18 12:33 p.m.

"Sano heti jos minä häiritsen,
hän sanoi astuessaan ovesta sisään,
niin minä lähden saman tien pois.

Sinä et ainoastaan häiritse,
minä vastasin,
sinä järkytät koko minun olemustani.
Tervetuloa."

-Eeva Kilpi

Kaikkea saa tehdä,
Kaikkea pitää tehdä
Kaikkia ovia täytyy tempoa,
Kaikkia kuita kurkotella
On vain yksi ehto, elinehto:
värisevää sielua ei saa tallata.

-Tommy Tabermann

Redrama / You 2004-12-18 10:53 a.m. I saw her the first time on the train / My first line was shhhhhhhhhhhhhhit
I had nothing to say / She made me quiet, I would just stay silent /
Watching her all the way home but trying to hide it / She was sitting the
opposite of me / I glanced at the glass window, reflection showed she´s also
watching me / My thoughts saying: "Shit man, say something", I know, "This
is bad!", I know!, "She´s looking at you, you couldn´t miss that!!" / I
thought of a line sounding like rhyme, all of a sudden she speaks: "So where
you going?" , I´m going home. "Yeah, me too...", You´ve had sort of a long
night, right? "Yeah, you know you seem kinda nice", and I replied: You too,
you know if you going home then I could walk you / Or maybe you need someone
to talk to / Them other guys is acting all rude / boring you, stalking you /
but not me, the more of you I see the more I´m adoring you.

Now it´s about time to let you know
Just what you mean to me
And I know that in time you will see
Just what you mean to me

We got off at the same stop and we got to talking / A dark night, some
raindrops when we got to walking / She´s one of a kind, I´m guessing her
name is Sunshine / ´cos the rain stopped pouring when we stopped at her door
and she goes: "Listen, I don´t feel like going home, but I work early
tomorrow, here´s the number to my phone". I said: Cool, I´ll call you, now
when can I see you? She smiled, a little gleam in her eyes, said: "Real
soon" / Couple a days passed, dating this girl´s laid back / She had a great
laugh, a great ass, amazing! / Now we walk the same path, smoke the same
grass and we talk the same trash / Hope this thing lasts.

Now it´s about time to let you know
Just what you mean to me
And I know that in time you will see
Just what you mean to me

Now let me tell you about this girl / For her body and soul I got serious
thirst / First time in a long time I speak serious words / She had the right
mentality type, down to earth / She knows a blue-eyed boy needs a brown-eyed
girl / She might seem like the girl next door / but there´s a whole lot more
to it, she be a whole world to explore / I´m telling you / I live in a cold
city with terrible grey skies, but nowadays seems I got a better view / She
knows better than to be scared I be running away, running astray come the
rain and cold weather / Share my soul with her / rich or poor with her /
Don´t need no glitter / I can see myself growing old with her / I can make
hours pass just watching her feminine form, she got the shape of an hour
glass / we soul mates / She make my world rotate / got it on lock like
embassy gates / I remember the day when we met on that same train / That
rainy day when our nights out been going the same way / Now the main thing
was we thinking the same thing / trying to find something to say like: If
you heading home then I could walk you / Or maybe you need someone to talk
to / Them other guys is acting all rude / stalking you, boring you / but not
me, the more of you I see the more I need more of YOU.

Now it´s about time to let you know
Just what you mean to me
And I know that in time you will see
Just what you mean to me ...

Joku tässä biisissä puhuttelee mua, tai ehkä mä vaan pidän tästä siksi, että L kuunteli tätä paljon. Jotenkin musta ei tunnu, että ens viikonloppuna on joulu. Rauhan ja rakkauden ja tiedähäntä minkä muun juhla. Mä en ole toivonut keltäkään mitään lahjaksi, jotenkin vain tuntui, että materia on nyt just viiminen asia mitä mä tarvitsen. Mä ajattelin vähän kapinoida ja jättää kaikki traditiot väliin tänä vuonna. Lähes varmana siitä, että tänä jouluna mä lasken Rukan rinteitä, mä raahasin laudan jo viikko sitten huoneeseeni. Inhottavaa, kun piti alkaa sataa vettä.. Mä niin olisin toivonut niitä viittätoista astetta ja kahta metriä lunta jouluksi.

You already took my heart, so I suggest you come and take the rest of me too. 2004-12-08 5:21 p.m. Mä vihasin sitä kun seisottiin vastakkain, eikä tiedetty enää mitä sanoa. Mä vihasin sitä pimeää taivasta, jolla ei ollut tähtiä. Mä vihasin sitä, kun se kuljetti kättään mun selkää pitkin paidan alla ja mä olisin halunnut vain päästä lähemmäs ja jäädä siihen, mutta sen sijaan me päästettiin irti. Ja mä inhosin sitä, kun se laittoi käden mun poskelle, ja näytti kauhean syylliseltä, eikä hymyillyt yhtään. Ja mä inhosin niitä kyyneliä ja sitten kun me suudeltiin, se maistui suolaiselta. Ja kun se seisoi ihan lähellä ja laittoi koruaan mun kaulaan, mä olisin vain halunnut lähemmäs sitä.
Ja kun mä sitten olin yksin, mä en tiennyt minne mennä. Mä en halunnut kotiin, ulkona oli kylmä, mä en halunnut olla yksin, mutta se ainut joka olisi osannut lohduttaa oli jo mennyt.

the butterfly effect..? 2004-11-27 10:35 a.m.
"Physicists like to think that all you have to do is say, these are the conditions, now what happens next?" -Richard P. Feynman

Viisi päivää kaiken jälkeen 2004-11-25 9:51 a.m. Se antoi mulle rippiristinsä ja sanoi tulevansa hakemaan sen joku päivä. Joka paikkaan minne mä menen se seuraa mua. Se ei koskaan ottanu sitä pois kaulasta. Musta tuntuu että osa sitä on mulla.

Kaksi päivää. 2004-11-17 5:20 p.m. Musta ei lähde enää yhtään sanaa. Ei mitään, ei ollenkaan. Mä en osaa enää olla sen kanssa, mä en tiedä pitäisikö jo luovuttaa, kaikkihan on ohi joka tapauksessa. Vai pitäisikö jaksaa rakastaa sydän verillään loppuun asti, koska tämä sattuu joka tapauksessa, mitä väliä sillä enää on kuinka paljon.

Aamulla koin jotain aivan uutta, kun mun silmistä valuneet kyyneleet jäätyi poskille ja ripsiin. Mä olen kiitollinen, ettei L yritä kertoa mulle, että mä pääsen yli. Mä olen kiitollinen ettei se kysele, mitä mä haluan tehdä, jos se palaa. Koska mä en tiedä. Mä en todellakaan tiedä. Mä en pysty lupaamaan mitään.

The Show must Go on 2004-11-14 9:52 a.m. Ensiksikkin on sanottava, että tekisi mieli kuristaa joka ikinen lakkoileva bussinkuljettaja. Perjantaina koulussa oli alle puolet oppilaista, jos tämä jatkuu vielä huomennakin meillä tulee olemaan yllättävän rentoa tunneilla.
Mitään uusia asioita ei opeteta, jos porukasta puuttuu niin suuri osa. Pojat tosin pääsisivät skoottereillaan, eivät ne oikeasti ole niin lakon armoilla kuin me muut, mutta kun nyt tarjoutuu tilaisuus lintsata hyvällä syyllä... Mä aion kouluun, en mä kotonakaan tee juuri mitään.

L muutti suunnitelmiaan ja lähteekin jo ensi viikonloppuna. Mä en jaksa enää surra, en vaan jaksa. Mä olen miettinyt pääni puhki, mitä sen lähdön jälkeen tapahtuu ja mulla on niin monia teorioita, että niistä on mahdoton veikata oikeaa. Mä aion vaan mennä sen mukana mitä tapahtuu.
Salla

Hra. Pro-skater vs. L 2004-10-29 1:39 p.m. Se ilmaantuu aina, kun mä olen jo tottunut sen poissa oloon. Hiukset pörrössä pipon alla ja pipo painettuna syvälle päähän. Mutta sen hiukset ei ole koskaan pörrössä geelillä, ne on pehmeät ja laineilevat, sellaiset joihin kuka tahansa tyttö upottaisi kätensä mielihyvin. Miten kenenkään iho voi olla niin vaalea, ihan läpikuultavan tuntoinen, niin monen ulkona vietetyn tunnin jälkeen? Ja se aina katsoo samalla tavalla. "Voi kuinka mä toivon että miedän välillä olisi tapahtunut edes jotain." Sellasella tavalla, ettei enää tiedä miten päin pitäisi olla, mitä katsoa tai mitä ajatella. Se katsoo aina pitkään, ikään kuin yrittäen painaa jokaisen yksityiskohdan mieleen. Fiksu poika. Tietää ettei me nähdä liika usein. Ja mä vastaan niihin katseisiin. Joku siinä vetää mua puoleensa. I´m stuck in your heart, I hang on every word you say.. ja luoja mulla tulee syyllinen olo. Mä luon sille toivoa, tietäen samalla olevani L:n, joka ei vedä mua puoleensa pelkästään fyysisesti. L:n, joka lähtee kuukauden ja kolmen viikon päästä. L:n joka saa mut tuntemaan niin paljon ja kohtelee mua, kuin mä olisin hiekkalasia. Mutta jota vastaan voi silti kilpailla pelkällä katseella. Pelottavaa, miten hämmentäviä tunteita sitä voi kokea. Miten ristiriitaisia. Mä en voi lakata ajattelemasta, että kun L lähtee, meidän välillä voisi yllättäen tapahtua jotain. Olisiko se kauhean väärin? Ja toisaalta mä roikkuisin L:ssä vaikka miten kauan estääkseni sen lähdön.
Salla

syysloma 2004-10-23 4:04 p.m. Syysloma oli ja meni, eikä siitä sen enempää. KOulusta olen nähnyt tuskin ketään kahteen viikkoon, maanantai ahdistaa kahden viikon vapauden jälkeen.

Eilen oli kamalan paha olo, eikä kukaan tuntunut kuuntelevan hemmetin vertaa. Mä pyörin keskustan tuntumassa kahden kemiläisen kanssa, joiden Oulu-tuntemus rajoittuu Isokatu-Hallituskatu-Torikatu-Asemakatu-linjalle. Mä olisin mieluummin
kulkenut hiljaisia rantakatuja Pikisaareen istumaan jonnekkin hiljaiseen paikkaan ja tuijotellut kaukaisuuteen. Tai ehkä patosillalle..
Vartin yli viisi mä jätin seurueeni asemalaiturille seisomaan ja poistuin taakse katsomatta.

Muistin että olin luvannut soittaa L:lle ja että T oli soittanut keskiviikkona ja kysynyt ulos. Kumpikaan ei vastannut. Kävelin kuitenkin L:n oven taakse, mutta kukaan ei avannut. Seisoin ovella muutaman minuutin ja päätin ehtiä seuraavaan bussiin ja kotiin. Käännyin ja olin törmätä noin 11 vuotiaaseen poikaan.
Molemmat mutisivat moit ja muut asiaan kuuluvat, minkä jälkeen se jäi katsomaan mua selvästikkin vailla selitystä.
Mun selitys oli varsin loistokas "mä vaan et oisko L ollu kotona.. siis mä oon salla..".
Siis olisi ehkä ollut loistokas, jos mä en olisi päästänyt sitä ulos suustani samalla äänen sävyllä, kuin jos olisin sanonut että aloin leipomaan pullaa, mutta jauhot pääsi loppumaan, että piti lähteä lainaamaan hiivaa, että ei teiltä
kananmunia sattuisi löytymään.
Poika ei vaivautunut vastaamaan yhtikäs mitään, heitti vaan skeittinsä jonnekkin varaston suuntaan ja kaivoi avaimet taskusta.
"Jees, se varmaan rullaa stagelle ihan really soon, et voit varmaan tulla sisään ottaan.."
En vaivautunut avaamaan suutani, riisuin vain takkini eteiseen ja kotiuduin keittiön pöydän ääreen lukemaan laukusta kaivamaani kirjaa.
L ilmaantui keittiöön kohta ja mä supisin sen korvaan kysymyksen: kuka se pikkuskidi oli joka väänsi vitsiä suomen kielestä ja kulki koko ajan Aku Ankka kädessään jauhaen purkkaa ja hyräillen Mission Impossible tunnaria, muistuttaa nimittäin pelottavan paljon meidän O:ta.
Kuolettavan hauskaa, se oli L:n pikku broidi. Se ramppasi keittiössä yhtenään, kunnes lopulta ei jaksanut enää kiinnostua mitä se isoveli puuhaa ja kenen kanssa, ja lukittautui huoneeseensa soittamaan Apulantaa repeatilla liika kovaa. Suloista.
Salla

Lauantai 2004-10-16 9:33 p.m. Pikku hiljaa mä totuin siihen ajatukseen, että aamulla nousen kahdeksalta ja menen kaupunkiin kymmeneksi, käyn syömässä puoli yksitoista Kuusiluodon Lukiolla. Hengaan joka päiväisen kuusi tuntia Makuunissa, hokien asiakkaille olevani vain tettiläinen joka ei voi hoitaa kassaa. Torstaina rupesin yskimään, mutta sinnittelin vielä perjantain töissä, palautin leffoja, söin karkkia, tapoin aikaa roikkumalla kassalla olevan työntekijän kanssa sen näköisenä kuin olisin tärkeäkin ihminen.

Perjantaina mä kävin ruokatauolla ostamassa talvitakin (punainen, hupussa karvoja) ja kaulahuivin, jonka köytin kaulaani mahdollisimman tiukasti. Stokkalta pakenin mahdollisimman kauas, olkoot vaikka kuinka halpoja paitoja tahansa. Töiden jälkeen raahasin kantamuksiani, kunnes L ilmaantui ja ryhtyi tekemään diagnoosejaan.
"Anna kassit tänne, sä olet ihan kalpea. Ja kauhea yskä, onhan sulla tarpeeksi vaatetta?" Se oli ilmeisesti retorinen kysymys, koska ei se antanut mulle aikaa vastata. "Mitä sä olet syönyt? Kävithän Kuusiluodossa?"
"Nokun..Siellä oli jotain kaalijuttua.. Ja tiedäthän sä kun emmä oikein tykkää niistä.."
Meidän piti mennä elokuviin, huolimatta siitä että mä olin saanu niistä yliannostuksen Makuunissa. Mä kuitenkin jäin kiinni huonosta olostani, ei väliä kuinka kovasti yritin olla näyttämättä sitä. L sanoi saattavansa mut pysäkille, ja lupasi ettei haittaisi yhtään jos mä menisin kotiin.

Kasi oli tunnetusti myöhässä, eikä kuuskakkonenkaan sen aikasemmassa. Pysäkillä mua rupesi palelemaan ja L kiersi kädet mun ympärille. Sitten sen käsi sattui osumaan mun käteen, minkä jälkeen se puristi sitä ja siirsi sitten kätensä mun otsalle. Se nosti mun kassit maasta, laittoi mulle kahdet lapaset ja ilmoitti että mä lähtisin niille ja se veisi mut kotiin kunhan saisi auton. Mä tyydyin siihen, mulla oli kauhean heikko olo ja paleli. Tuntui hyvältä ettei tarvinnut olla yksin.

Kun L sai mut sohvalle peittojen alle makaamaan, se soitti jollekkin, luultavasti äidilleen autosta. Se istui mun viereen ja kuljetti kättään pitkin selkärankaa poskelle ja puhui samalla.
Ihoa aristi, kosketus sattui. Mä nukahdin siihen sohvalle, vanhaan levyyn. "Hastamanjana, always be mine, viva forever, Ill be waitin, ever lastin, like the sun, live foreve, for the moment, ever searchin for the one.."

Mä heräsin joskus muutaman tunnin päästä, ja L sanoi että mä olin houraillut. Mä olin sanonut sen nimen kolmesti, ja se oli luullut että mä olin hereillä. Mä en muista yhtään mitään. Se oli jopa mitannut multa kuumeen, ja väitti mun olleen hereillä silloin, mutta mä en kyllä vaan muista. Mun olo oli edelleen syvältä, mutta L kiikutti mut peittoihin kääriytyneenä keittiöön samalla tavalla kuin meidän isä teki meille aina lapsina. Hassua, kun L saa mut aina tuntemaan, että mun kuuluukin olla meistä se heikompi ja hauraampi, jotta se vois aina suojella ja pelastaa mua. Mä sain sellasen ihanan, hitaan suukon, vanhoista elokuvista. Viipyvän ja syvenevän ja.. suloisen. Huolimatta kaikista pöpöistä ja bakteereista ja viruksista. L:n äiti tupsahti keittiöön kesken sen ja läjäytti kauppakassit pöydälle niin että L hätkähti ja jäi tuijottamaan äitinsä virnistelyä. "Älkää antako mun häiritä!" Ei sitten. L jatkoi suudelmaansa ja mä aloin nauraa ja hymyillä ja L sanoi että nyt näyttää paljon paremmalta, ja suuteli vielä.
"Hei, en minä kirjaimellisesti tarkottanu.." Ei sitten. L alkoi penkoa kauppakassia ja selvitti äidilleen että mä olin ollut kalpea kuin haamu ja kuinka mä olin ollut lähellä pyörtyä ja kuinka se oli saapunut paikalle valkealle ratsulla ja lähes kantanut mut turvaan. Mä puolestani aloin selvittää yskimisen lomassa, kuinka paljon L:n kertomusta pitäisi editoida saadakseen totuuden selville. Lopulta kukaan ei saanut mitään selvää mistään, kun kaikki juttelivat yhtä aikaa eikä kukaan kuunnellut.

Ne lämmittivät kanakeittoa, äiti ja poika, ja puhuivat kaikenlaisia. Mä sain jotain mehua, ja särkylääkettä. Me pelattiin kolme erää risti seiskaa, mä voitin yhden ja Ä kaksi,eikä L ei osaa hävitä naisille. Monopolissa me oltiin joukkue, mä olin strateginen johtaja ja L täysvaltuutettu toimihenkilö. Ä voitti kuitenkin. Monopoli on taitolaji.
Illalla pääsin kotiin, paremmassa kunnossa, makaamaan tylsään sänkyyn ja nukkumaan. Blääh. Salla

Ongelmia? 2004-10-13 6:19 p.m. "No, jokos meidän sallamaarilla on poikaystävä?"
Pulla. Sulla on pulla suussa.
"Mumphsad midestäl kudlf"
"Älä puhu ruoka suussa!¨"
No niin. Hyvä. Pure kieleen.. Ei, ei, tukehdu siihen pullaan!
"Mikä sulle tuli, haluutko vettä?"
"Embä mneb vebbmään.."
"Mitä?!"
Älä vastaa. Mee vessaan. Jatka yskimistä. Hitto, miten isovanhemmille muotoillaan kauniisti että ollaan yhdessä neljä vuotta vanhemman miehen kanssa joka ei aio olla maisemissa kuin muutaman kuukauden..?
Entä vanhemmille? Tai kavereille? Salla

Ihana Aamu 2004-10-10 10:52 a.m. Mä heräsin syksyyn. Huone oli tyhjä, lukuun ottamatta sänkyä ikkunan edessä.
L:n tavarat oli pahvilaatikoissa oven suussa. Aurinko paistoi sisään ikkunasta joka ylettyi lattiasta kattoon ja keltasi valkoiset lakanat sängyllä. Ulkona sumu valtasi vielä muutamia pieniä koloja itselleen ja kuura talojen katoilla ja puiden oksilla kimalsi auringossa kertoen yöllisestä pakkasesta. Punatulkkuja istui koivussa ikkunan alla kaivautuneina höyheniinsä. L ei ollut huoneessa. Mä venyttelin ja nousin istumaan sängyn laidalle, kokosin kiharat pois silmiltä ja mietin lähimmän peilin sijaintia. Lattia oli kylmä paljaiden varpaiden alla. Seinään upotettujen kaappien hyllyt olivat tyhjiä, kolmannen ovi oli lukossa, mutta neljännen kaapin ovessa sisäpuolella oli sentään kokovartalopeili. Mulla oli L:n liian isot gollegehousut ja olkapäät paljaaksi jättävä toppi. Yö oli sekoittanut kiharat ja saanut aikaan sellaisen kampauksen, joka ihan sattumalta näytti hyvältä. Mua rupesi palelemaan ja mä muistin ettei mulla ollut mukana mitään kovin lämmintä vaatetta. L ilmaantui huoneeseen, kiersi kädet mun ympärille ja antoi suukon kaulalle. Mä hymyilin sille peilin kautta, ja se kysyi paleliko mua.
Mä sanoin että vähän, ja se luovutti päällään olleen kauluspaidan mulle ja mä puin sen topin päälle. L haki viimeisestä kaapista hupparin farkkujensa seuraksi, sen pitäisi lähteä töihin. Ulkona oli miinusta, pitäisi laittaa paljon vaatetta, toinen suukko ja se otti mun kädet käsiinsä.
Äiti on keittiössä, mä kerroin susta sille, se lupasi pyhästi olla olematta yli utelias. Jos tarvit jotain kysy siltä, syö aamupala rauhassa, pue lämmintä päälle, voit lainata hupparia, onhan sulla kortti mukana että pääset kotiin. Se antoi ohjeita. Hassupieni.
Oho, tulee kiire, täytyy mennä, kolmas suukko, ja mä jäin seisomaan peilin eteen. Kohta se pölähti takaisin, puhelin oli jäänyt. Aijoo, puhelin. Mä etsin sen lakanoista. Ovella se pysähtyi, olet ihana. Ja mä jäin seisomaan niinku se ei koskaan olis käynytkään.

Mä pesin kasvot ja kiipesin portaat alakertaan. Keittiössä istui noin neljänkymmenenviiden ikäinen nainen, jolla oli kirkkaat silmät. L:n silmät. Kiiltävät mustat hiukset, hyväkuntoiset kynnet, satiinipyjama. Perheen maailman matkaaja, sen mä tiesin ennalta. Hieno nainen, sanoivat kädessä kimaltelevat sormukset. Pöydällä oli levällään sanoma lehtiä, ja kyniä ja papereita. Niiden väliin oli taitavasti sijoiteltu myslipurkki ja kahvipannu. Hedelmiä, juustoa, kurkkua, ei makkaraa. Appelsiinimehua. Puhtaita kuppeja ja likaisia kuppeja. Verhot värjäsivät auringon valon kauniin limenvihreäksi ja laikuttivat sen pöydälle. Viimeinen porras narahti ja nainen huomasi minut. Silmiin levisi hymy joka toi mukanaan naururypyt.
"Huomenta, Sä olet varmaan Salla..? L kertoikin jo susta, istu alas."
Nainen esitteli itsensä ja antoi minulle Arabian muumimukin ja kysyi mitä teetä mä haluan. L oli siis sanonut että mä juon teetä. Nainen rupatteli kaikkea säästä, kyseli mitä haluan syödä, ja mä tarkastelin pöydällä lojuvia papereita. Lyijykynä piirrustuksia, tosi hyviä. Se huomasi mun kiinnostukseni ja naurahti.
"Ne ovat vaan sellaisia, valokuvista mä otan mallia. Nuorempana tuli enemmän piirrettyä mutta harvoin enää nykyään."
Mä kerroin piirtäväni ja mulle annettiin kynä ja paperia. Me syötiin ja piirrettiin, hassua, siellä mä vaan istuin juttelemassa L:n äidin kanssa, kuin olisi ihan luonnollista että mä syön aamupalaa niillä. Mä jäin miettimään tiesikö nainen mun ikää, mutta ehkä L oli vaan yksinkertaisesti kieltänyt kysymästä multa mitään. Kello ei ollut vielä edes kahdeksaa, kun se alkoi korjata pöytää ja mä kokosin piirrustukset ja lehdet pois tieltä.
Joskus yhdeksän kieppeillä mä tein lähtöä. "Oli tosi mukava tavata sut, L harvoin tuo ketään kotiin asti."
Samoin, kiitos aamupalasta, moikka.
Ulkona kirpeä syysilma tervehti muuttaen hengityksen hyöryksi. 3 puhelua tullut, äiti, T ja Isä. Äiti luulee mun olleen T:n luona yötä. L:lle lähetin viestin
>Miks et herättäny mua kun itse heräsit?
Sulla on mukava äiti, hyvä piirtäjä. Mä lainasin beigen nike-hupparin.<

Kävelin keskustaan, odotin purkkia juomalla pirtelön Anttilan alakerrassa.
Puhelin piippasi.
>En hennonnut kun sä nukuit ihan lapsenunta ja olit niin sulonen. Hyvä että tulitte toimeen, mä arvelinkin että sä huomaisit ne piirrustukset. Nähäänkö huomenna päivällä?<

Ai missäkö me oltiin eilen illalla?
Sen mä pidän omana salaisuutenani..
Salla

Shoppailu päivä 2004-10-09 6:41 p.m. Minä ja L oltiin kahdestaan koko ihana lauantai. Me käveltiin ympäri kaupunkia, kierreltiin kauppoja ja kommentoitiin ihmisten asukokonaisuuksia ja etsittiin hyödyttömiä tavaroita. Me sovittiin, että L saa valita mulle jotain, mikä mun pitää ostaa ja mä sille jotain, mikä sen pitää ostaa. Mä huomasin yllättäen että sillä on aika hyvä maku!

Se valitsi mulle sellaisen Alicia-Keys-hatun (mustan), punaiset pompulat joissa oli ruusut ja käski tehdä hiuksiin kiharoita ja nostaa ne ylös niillä pompuloilla ja laittaa sen hatun päähän. Ja kaivaa vaatekaapista sen tummanruskean vakosametti hameen. Sen joka äidin mielestä on liian lyhyt pidettäväksi syksyllä. Mä valitsin sille lankakerän. Se kiemurteli ettei aio ostaa sitä.
"Mitä nainen luulet mun tällä tekevän.."
"Et sä tee sillä mitään. Mä vaan ajattelin että kun sä olet valittanut ettei mistään löydä lapasia.."
"No emmä osaa kutoa...!"
"No voi rakas, kuka tässä susta on puhunut yhtään mitään... Mä kudon ne sulle."
Se innostui valitsemaan toisenkin kerän.
"Tee sinisiä raitoja johonki tähän kohti.. Tai jos sä osaat tehdä jotai kuvioita vaik tai jotain.. No, kutomis-jutskia."
Ei aavistustakaan mitä ns. kutomis-jutskat mahtavat olla, joten taidan tehdä niitä kuvioita. Me pelleiltiin ympäri stokkaa, oltiin hassuja ja juostiin käsi kädessä päin punaisia. Mä hymyilin ja kaikki oli ihan hyvin. L vei mut pysäkille ja kun mä olin astumassa kasiin se nykäisi kädestä takaisin, suuteli mua (kuski ei tuijottanut, ei.) ja pyysi saada lupaa viedä mut illalla jonnekkin. Se ilmeisesti oli kuunnellut mua silloin, kun mä selitin, että meidän porukat ei ole kotona koko viikonloppuna. Ei huolta siitä että pitäisi keksiä äidille tarinoita peittääkseen todelliset tekemisensä. Välillä mä en ymmärrä miks mä en vain sano miten asiat todella on, mutta kait tää vaan on jotain kapinointia. Jotain minkä haluan pitää kokonaan itselläni.
Mä suostuin, L lähti kotiin ja mä piippautin itteni purkkiin. Olin niin syvällä ajatuksissani etten olisi huomannut Nikoa, jollei se olisi kutsunut mua nimeltä. Mä epäröin, mutta menin kuitenkin sen viereen istumaan.
"Vau. Kuka toi oli?"
Mä punastuin. Mistä lähtien mä olen punastellut!!!??
"Öh, joo ööööö se oli tai siis..." Mistä lähtien mä olen käyttänyt noin paljon aikaa saadakseni sanoja suustani?
Jooga tunneista on sittenkin hyötyä, hengitin syvään ja sanoin niinku asiat on. "Me ollaan yhdessä. Kohta kolme ja puoli kuukautta." Mistä lähtien mä olen tilastoinut oman seurusteluni? Kysympä vaan.
"Siis Wau. Mikset sä ole sanonut mitään?
Kuin vanha toi oli, seittemäntoista? Eiks se oo vähän liian vanha sulle?"
"Joonooo... Yheksäntoista." N alkoi yskiä. "Siis. Yheksänoista?"
Mä virnistin. "Älä ota vakavasti, ethän sä ees ois tienny et se on nii vanha jos en ois sanonu." Virnistin sille.
"Mä olen vanha sielu, eikä L oo hyväksikäyttäjä, turhaa huolehdit."
"okei. JOs sä oot onnellinen sen kanssa, niin mitä väliä iällä on sit enää.."

Mä pääsin kotiin, mä kiharsin hiuksiani tunnin, lainasin äidiltä hienoja roikkuvia korviksia, kaivoin hameen kaapista ja etsin siihen sopivaa paitaa puoli tuntia. Mä näytän siltä yhdeltä blues laulajalta, mutta ilman mustia hiuksia ja tummaa ihoa. L todellakin osasi yhdistää oikeat vaatteet. Nyt mua hermostuttaa enää se, mihin se on mua viemässä. Salla

43% kaikista tilastoista on turhia. 2004-10-07 2:38 p.m. L:n ja T:n ensitapaaminen ei alkanut lupaavasti. T mottasi L:ää käsivarteen, ja käski kohdella mua hyvin. Ymmärrän, kuuluu toimen kuvaan, mutta eikö tuo nyt ollut vähän tarpeetonta...? Alusta käsin näytti että ne eivät tule toimeen alkuunkaan, mutta kyllä ne löysivät jotain yhteistäkin. Minut. Sain kuunnella pitkän litanian omia vikojani (T:n suusta lueteltuna) samalla kun keskityin murhaamaan Robert´sin kassaneitiä katseellani, minkä jälkeen L kumosi kolme neljäs osaa haukuista ja vahvisti loput tosiksi. Kivat Teille. Sen jälkeen sain kuunnella väittelyä mm. jäätelöstä, kahvista, elämän tarkoituksesta, tanssista, internet yhteyksistä jne jne.
JOstain syystä minä ja L emme saaneet enää mitään rauhaa, L:n kimppuun hyökkäsi joku tuttu ja T repi minut mukaansa pysäkille, vaikka en edes halunnut kotiin. Purkissa sain kuunnella
perusteellisen luonne-analyysin L:stä ja meidän yhteen sopivuudestamme, sekä tulevaisuudesta. Kaiken kaikkiaan se oli ehkä yhtä varma kuin lehdestä lukisi horoskooppia, joka väittää että jokaiselle lukijalle tapahtuu samat asiat samaan aikaan. Ei mitään pohjaa.
Salla

Tylsyyksien tylsyys 2004-10-05 12:47 p.m. Huolellisen ihmisen maineesta päästään eroon hukkaamalla saksankirja ja löytämällä se viikon päästä ruotsinluokasta. Jep, elämä on vaikeaa. Tänään jollain oli keskimääräistä hauskempaa liikuntatunnilla, harmi etten se ollut minä. Jostain syystä kaikki vesisade ja muta kasautuu aina niille päiville kun liikkatunneilla on suunnistusta. Haluaisimpa joku kerta palata siitä pöpeliköstä kuivana. Yhteiskuntaopin tunti olisi ollut varsin mielenkiintoinen, jos olisin kuunnellut jonkin aikaa. Minä keskityin ankarasti värittämään vihkoon shakkilautaa ja söin salmiakkia O-P:n pussista, joka oli kätketty epäilyttävämmällä mahdollisella tavalla mitä voi keksiä. Opettaja oli kuitenkin sen verran keskittynyt luentoonsa hyvinvointivaltioista ja Suomen koulutusjärjestelmästä, ettei pulpetilla nököttävä kirjapino (5 matikan, 2 ruotsin ja 3 äikän kirjaa) herättänyt muuta kuin kuvan ahkerista oppilaista. N ja O-P ottivat rennosti eivätkä edes vaivautuneet esittämään kiinnostunutta, mä pidin yllä kulissia muistiinpanojen tekemisestä ja vilkuilin kelloa kerran minuutissa.

Arki on tylsää, mutta ainakin mä näen L:n useammin ku kerran kahdessa viikossa. Vaikka välillä homma menee sumplimiseksi, kun L:llä on työt ja tanssinopettajan tehtäviä, mulla koulu ja harrastukset. Tänään pitäisi mennä kuviskurssille ja mä olen miljoona vuotta jäljessa muuta ryhmää. Mä inhoan lavastusta, mä en halua lavastaa.... Mutta jos mä en tänään mene, mä en saa koskaan mitään aikaan, ja sit ollaan Back To Square One, toiset miljoona vuotta jäljessä. Jep, vaikeaa. Salla

Aika kultaa muistot 2004-10-01 1:47 p.m. Mä muistan hassuja juttuja. Epäolennaisia. Tänään muistin, kuinka lapsina tuijotettiin merikosken vesivoimalaitoksen kuohuja ja mietittiin mistä ne tulee. Me oltiin fyken-ryhmän kanssa siellä tutustumassa. Eilen muistin, kuinka lapset juoksi kerran kesällä mopoilijan perässä Franzénin puistossa, niin että maassa istuneet linnut nousi parvina ilmaan ja laskeutui vanhaan tammeen. Bussissa mustin yhden sateisen kesäillan, melkein kaksi vuotta sitten. Tanssileirillä, siellä missä mä ja L tavattiin. Silloin mä olin vielä vain tyttö tyttöjen joukossa, en mitään erikoista. Minä ja Susanna valvottiin myöhään ja naurettiin. Muisteltiin askelia ja oltiin yliväsyneitä. L ja Paula oli meidän kanssa samassa huoneessa, ja joku kolmaskin, jota en enää muista. Paulan ja Susannan ja sen kolmannen lähdettyä, mä jäin vielä kertaamaan sarjan ja L lähti jonnekkin. Mä tanssin ja tanssin sen sarjan moneen kertaan ja laulaen mukana Missy Elliottia. Lopulta mä huomasin kuinka joku seisoi ovella. Säpsähdin ja käännyin ja hymyilin itse teosta kiinni jääneenä ja L virnisti takaisin. Me ei sanottu mitään, mutta lopulta L vakavoitui. "Sun pitää vahtia noita jalkojas, tai joku päivä ne vie sut liian korkealle lavalle.." Ja mä hymyilin. "Mikään lava ei oo liian korkea, mikään sota ei oo liian vaikea, olen valmis aina totuuden hetkeen, taisteleen, kuoleen miekan kärkeen.." Ja me molemmat naurettiin, L ilmeisesti hieman hämillään siitä mitä oli suustaan päästänyt, ja mä hieman kummissani sanojen tarkoituksesta. Mä en ole koskaan oikein ymmärtänyt miten aika voi kullata muistot. Mutta pakko myöntää, niin se on. Salla

Ruusuilla tanssimista 2004-09-29 6:34 p.m. Eilen illalla mä nukahdin sängylle saksan kirjan ääreen ja aamulla herättyäni tiesin mitä minulta puuttuu. Aikaa.

Päivällä koulu alkoi hyppiä silmille ja sai aikaan päänsäryn ja eilinen jooga hyvänä apuna selkäkivun. Otin kassini ja naamioin itseni pipolla ja kaulahuivilla ja jätin paikan rauhaan.
Yksi englannin tunti sinne tai tänne, leikitään että mä oon hammaslääkärissä.

L:n kanssa kuljettiin katuja sinne minne mieli teki, sanottiin hyvästit niille paikoille, jotka kesä vie mennessään. Hiekkatielle joen varressa, Kuusisaaren rannoille. Lentopallo kentälle Tuiran rannassa ja puistoille.
Tuuli puhalsi poppelin lehtiä jokeen joka kuljetti ne merta kohti. Hyvästi kesä, hyvästi. Tervetuloa aamut, kun lammikoiden pinta on ohuessa jäässä ja linnut sanoo hyvästejään.

Torinranta oli surullisen tyhjä, muutama lentolehtinen tuulessa ja kiireisiä läpi kulkijoita, mutta ei ketään joka olisi tullut sitä paikkaa varten. Laiturilla mä tunsin itseni hyvin pieneksi. Niin tiedän. Mun olisi pitänyt kertoa musta ja L:stä T:lle. Ja monelle muullekkin. Mä vaan pelkäsin että mä heräisin jostain unesta tai kuvitelmastani. Mä seisoin kylmässä merituulessa, lämpimät kädet paidan alla paljaalla ihollani, ja tiesin selvemmin kuin koskaan ennen että tämä on unta. Mutta tämä uni sattuukin olemaan mun elämäni. Joka näköjään näyttää muuttavan askel askeleelta enemmän ruusuilla tanssimiseksi. Välillä ne piikit pistää, mutta siihen tottuu ja sen oppii kestämään. Salla

Pohjoinen, Etelä, Länsi ja itä.. 2004-09-28 4:36 p.m. Tennarit lotisi vettä ja polku oli yhtä muta lällyä. Mikä idea. Laitetaan nyt oppilaat suunnistamaan kahdeksi tunniksi tuonne metsään, etsimään rasteja, joita ei löydä Jeesuskaan. Ynnätään siihen vielä edellisen yön jatkunut kaatosade ja soinen vanha metsä, pienine liukkaine mäen rinteineen
ja polkuineen. Jippii. Eikö opettaja näe kuinka kaikki hyppivät ilosta? Minä, N ja E koitimme edetä vanhalla leveällä polulla, joka oli osittain muuttunut ojaksi. N kulki edellä ja teki välillä päätöksiä suunnasta, minä ja E seurasimme ja myötäilimme rupatellen samalla hiukan liian iloiseen sävyyn (tilanteeseen ja puheen aiheeseen nähden) naisten päistä, show-tanssista ja lööppeihin pääsemisestä. Ja ainut, mitä tältä retkeltä jäi käteen oli likomärät vaatteet, jotka sulloin muovipussiin, jonka puolestaan sulloin repunpohjalle.

Maantiedon tunnilla minä ja Niko teimme listaa asioista, joita elämästämme puuttuu. Muutin N:n viereen omasta vapaasta tahdostani eilen, kun kyllästyin kuuntelemaan T:n saarnoja siitä, kuinka minun olisi pitäny kertoa minusta ja L:stä jo "PALJON AIKASEMMIN!!" Maantieto ei kiinnostanut pätkääkään, syklonit ja okluusiorintamat jäivät mysteeriksi. N sai viisi riviä puutteita, mun paperi jäi tyhjäksi.

Saksan tunnilla hätkähdin siihen että kaikki tuijotti mua. Multa oli kai kysytty jotain, enkä mä ollut kuullut.
"Sallamaari, Komm an die Taffel!"
Ainut mitä mä tajusin, oli että mä olin hymyillyt itsekseni.
"Mit.."
"An die Taffel!!"
"Aijoo. Taululle. Joo.." Vierestä N ja O-p vinkkasivat tehtävä ja sivunumerot, ja taululle suunnistaessani kaivoin oikean tehtävän esiin. Sivu mennen ehdin nähdä Frau Deutschlehrerinnen
vaikeasti tulkittavan ilmeen, jossa oli anteeksi pyyntö, huvittuneisuutta ja tietäväinen ilme silmissä. Itsekseni laitoin opettajan pään yläpuolelle ilmaantuvaan pilven muotoiseen ajatuskuplaan sanat "Sallamaari hat verliebt..".
Hutaisin taululle käännöslauseen ("Ich finde es super, dass sie von Deutschland kommen" tai vastaava)
ja kuulin ohi mennen Frau Lehrerinnen kommentin "Ja, Richtig!", tosin hieman vaisumpana kuin mitä jos joku hieman huonompi olisi sen sinne rustannut.
Loppu tunnin mietin listaani ja olin niin syvällä omissa maailmoissani että säpsähdin vasta O-P:n ravistukseen ja kummastuneeseen ilmeeseen.
"kello soi jo, aiotsä tänne jäädä?"
"Öh joo.. en..." Keräsin kamppeeni ja poistuin Frau Opettajan tietäväisen hymyn saattelemana. Kotona laitoin musiikin soimaan ja nukahdin Killing me Softlyn kertosäkeeseen. Unohdin soittaa L:lle joka sai armeija-uransa loppuun.
Soitan tänään, jos joogaltani ja saveltani ja saksan kokeeltani kerkiän.
Salla

Ilman siipiä täällä voi lentää 2004-09-26 2:52 p.m. Pikku hiljaa mä opin ymmärtämään syitä L:n lähtöön, siihen, miksi se sanoo "Mun on pakko, mä en voi enää jäädä..". Mun olisi pitänyt tajuta jo aiemmin, olenhan mä itse haaveillut samasta ainiaan. Vapaudesta ja maailmasta. Kyllä mä ymmärrän. Lintu kuolee jos se teljetään häkkiin, jossa se ei pysty lentämään. L haluaa etsiä paikkansa tässä maailmassa, etsiä kotinsa. Mua pelottaa, että jossain on joku toinen johon se voisi rakastua, mutta en mä voi kertoa sitä sille. En ainakaan vielä.

Musta oli ihana kuunnella, kun se eilen illalla selitti suunnitelmiaan. Sillä oli sängyllä levällään kirjastollinen matkaoppaita, interrail-reittejä, suttuisella käsialalla tehtyjä hintavertailuja lentolipuista, asuntoloiden osoitteita ja muuta sekalaista. Kanadalaisten breikki-crewien nimiä ja kotikaupunkeja. Maineikkaita tanssikouluja ja undergroung b-boyden nimiä. Kuunnellessani ymmärsin vielä paremmin. Tää on sen seikkailu, ja se on se lintu. Nuori lintu, joka haluaa levittää siipensä ja lentää katsomaan maailmaa.
Koivu sen ikkunan alla muuttuu päivä päivältä keltasemmaksi. L aikoo muuttaa takaisin vanhempiensa luokse ja asua siellä lähtöönsä asti. Mulla ei ole mitään sitä vastaan, ei ne kuitenkaan ole koskaan kotona. Päähän palasi jostain vanha laulun pätkä:

"Kerroin että minun sisälläni liikkuu jää, sanoit älä pelkää, ilman siipiä täällä voi lentää.
Mikä minun sieluni ovet sulkee, sanoit ei se pahaa tee, jos rakkauden lämpimät aallot lävitsesi virtailee.." Salla

Mitä yhdestä särkyneestä sydämestä mitä sen on väliä kun olet niin lätkässä.... 2004-09-22 3:50 p.m. Se menee aina niin. Minä rakastun, auttamattomasti ja viattomasti, varmaakin varmemmasti itsekkin tiedostaen sen. Ja sitten astu esiin herra Elämä. Kädessään kirves ja naamallaan ilkeä virne. Ja lyö säpäleiksi sen mitä minä rakastan. Meidät. Tämä profeetallinen kirjoitus unohdettakoon muutamaksi kuukaudeksi. Kun se Jouluna käy toteen, pääsen vihdoin sanomaan "mitäs minä sanoin" ja "olisihan se pitänyt arvata".

Eilen minua ei kiinnostanut jooga, joten jätin sen väliin. Ja kaiken muunkin mitä eilen olisi pitänyt tehdä. Otin kilon punasavea ja muokkasin sitä opiston tiloissa aina yhdeksään asti. Lopulta olin saanut aikaan pienen enkelin joka istui kädet polvien ympärillä ja hiukset kasvoilla ja itki. Mikä klisee. Se sai kuitenkin jäädä kuivumaan, oli klisee tai ei. Tietenkin alkoi sataa vettä kun astuin ovesta ulos ja tottakai bussi oli taas myöhässä.

Opa oli Ottokarhin pysäkillä kapinallisena pelottelemassa mummoja tylyllä ilmeellä ja koko Hiphopparillisen itsevarmalla olemukselleen, ja mä vähät välitin kuusikymppisen nutturapään katseista joita se soi mulle kun Opa alkoi jutella breikistä ja graffiteista. Mun bussi tuli ja Opa jätettiin seisomaan katokseen lauta kainalossa ja mummojen katseet niskassaan. Kotona keitin teetä ja söin Daim jäätelöä suoraan paketista, kunnes nukahdin matikan kirjan ääreen ja siitä sitten aamulla heräsin. Salla

hyviä ja huonoja uutisia 2004-09-20 6:17 p.m. Rakkaani täytti yhdeksäntoista. Ja mä itkin koska mä välitän siitä niin suunnattomasti ja se lähtee. Jouluna. En Tiedä miksi. Mä tykkään siitä niin että sattuu. JOuluna Kanadaan. Luoja mä rakastan sitä. Mä sanoin tahtovani mukaan, L sanoi että mun pitää käydä koulu loppuun. Ja lukio. Ja sitten mä voin mennä sen luo. Rakastan sitä.<3Salla

LuomuAamiainen 2004-09-16 9:03 a.m. Aamun herätys oli kahdeksalta, ei paha. Melkein hereillä raahustin jääkaapille joka sitten lopullisesti herätti mut. Aamupala tarvikkeiden joukosta esiin pisti kurkku. LUOMUkurkku. Ja Mysli. LUOMUmysli. Milloin meillä on alettu ostaa luomu-juttuja? Arvatenkin siitä asti kun äiti kuuli koulussa vierustoveriltaan että luomu on in. Tai ehkä siitä lähtien kun äiti vieraili uuden naapurin keittiössä joka ylpeänä kertoi jaloista aatteistaan ja luomu-ruuistaan. Tai siitä asti kun Jamie Oliverin kirja on lojunut avoimena keittiön pöydällä muistuttamassa että "Aamiainen on päivän tärkein ateria" ja että "terveellinen ruoka on pienia valintoja". Arvatenkin äiti on ollut asialla. Jos isä saisi päättää meillä syötäisiin makkaraa joka päivä, ja se ei taatusti olisi luomumakkaraa. Ja piste. Salla.

Vaahteran lehtiä 2004-09-15 6:46 p.m. Uusi Opo vain selittää siitä kuinka amiksen valintapisteet muodostuu. Opon tunnilla ainut juttu mikä mua kiinnosti oli viereisellä pöydällä olevan koneen nettiyhteys. God mä rakastan Opon tunteja Atk-luokassa. Vastasin maileihin, kirjoitin L:lle terveisiä maailman hyödyttömimmältä tunnilta ja googletin sitten Oulun lukiot esiin. Kuusiluoto ja Lyseo, ehkä Kastelli. Kaikkiin olisi mahdollisuudet, jos saan pidettyä numerot samalla tasolla kuin viime kevään todistuksessa. Keep on keepin´ on..

Eilisestä joogasta jäi joka paikkaan ilkeitä lihaskipuja, vaikka mä jo luulin että mun keho ois tottunu outoihin asentoihin breikissä. Koulussa yhden tytön hiuspompulassa oli koristeena suuri punainen vaahteranlehti, ja mulle tuli mieleen lapsuuden syksyt, kun kiivettiin O:n kanssa mummolan vaahteraan. KOrkein oksa oli suojapaikka maailmaa vastaan, eikä kylmä tuuli haitannut. Milloin mä kasvoin näin isoksi, että punaiset vaahteranlehdet muuttui arkipäiväksi ja kolmion nähdessä tulee mieleen laskukaavoja eikä pyramideja ja hiekkaa?Salla

Here without you 2004-09-14 5:01 p.m.

Everything I know and every where I go

It gets hard but it wont take away my love

And when the last one falls, when it´s all said and done

It gets hard but it wont take away my love

Pilvet liikkuu taivaalla yhtenä suurena sotkuna ja tuuli repii lehtiä puista. Kaikki on harmaata ja kosteaa, tai ainakin keltaista ja kosteaa. Välillä huomaa asuvansa lähellä merta, kun lokit istuvat aamuisin katuvalojen päällä ja kirkuvat huomenensa. Maantiedon opettaja sanoi, että täällä Perämeren rannalla maa kohoaa 0.9 senttiä vuodessa. Sadan vuoden päästä maa on kohonnut metrin ja paljastanut suuria alueita kuivaa maata altaan. Missä meri on viiden sadan vuoden päästä? Lätäkkönä Suomen ja Ruotsin välissä, valokuvina ja muistoina.. Suomessa on 1,7 lasta jokaista perhettä kohti väittää Yhteiskuntaopin kirja, ja kateettien toiset potenssit on yhtäkuin hypotenuusan toinen potenssi sanoo matikankirja. Joskus kauan sitten eli mies nimeltä Pythagoras jolla ei ollut paljoa, mutta joka kuitenkin jaksoi ajatella rationaalisesti ja kirjoitella laskukaavoja. Joku on joskus keksinyt että kaikkien suomen lasten tulee tietää kuka Marie Curie oli ja siihen mun on kai tyytyminen. Luvut ovat yliarvostettuja, niiden perusteella määrätään ihmisen kohtalo ja sinetöidään se antamatta toista mahdollisuutta. Kysyykö Afrikassa joku lääkäriltä todistuksen numeroita?

Valmistuiko Edgar Degas tai Picasso tai Da Vinci muka jostain taidekoulusta huippu arvosanoin?

Missään ei ole mitään järkeä. Ja se missä on, on jo valmiiksi järjetöntä.

Minä ja L. Ei meissä ole järkeä. Totuutta ei ole määritelty, eikä oikeaa eikä väärää. Ihmiset vain luulevat osaavansa kaiken ulkoa ja tietävänsä. Opo käski valita sen polun elämässään, mikä tuntuu oikealta ja hyvältä. Mutta totuus on, että ei mun elämässä ole polkuja. Kukaan ei raivannut ryteikköjä ja muuttanut poluiksi, eikä lumessa ole kenenkään jalan jälki, mitä seurata. Eikä omia jälkiään pääse takaisin. On vain tämä paikka missä nyt seison. Eikä täällä näy polkuja. Ne pitää itse tunnustella ja valaista.

..All the miles that separate

Dissappear now when Im dreamin of your pretty face

I´m here without you baby,

but youre still with me in my dreams

I think about you baby and I dream about you all the time... Salla

Anam Cara 2004-09-12 10:00 a.m. Mä muistan kun isomummu vielä eli. Se kertoi mulle että Jumala lähettää enkeleitä suojelemaan mua, ja että kielo on myrkyllinen kasvi. Se sanoi aina että hiljaa hyvää tulee ja näytti parhaat metsämansikka paikat. Se ei suuttunut jos mä tein jotain väärin eikä sitä haitannut että mä juoksentelin heinäpelloilla tai pengoin vintillä.

Ennen kaikkea mä muistan Anam Caran. Se on Gaelia jota muinaiset Keltit puhui ja tarkottaa sielunystävää. Mä muistan melkein kaikki niistä tarinoista, alusta loppuun. Jokaisella ihmisellä on oma Anam Cara. Vaikka ihmiset olisivat kaukana toisistaan, he olisivat silti tavallaan yhdessä. Sielunystävä on ihminen jolle voi olla oma itsensä ja paljastaa itsensä. Kun ihminen on löytänyt Anam Caransa, hän on kokonainen. Mummo sanoi, että Jumala puolitti ihmisten sydämet ja laittoi enkelit vartioimaan kumpaakin puoliskoa jotta ne voitaisiin taas yhdistää, kun sen aika olisi. Mä rakastin isomummoa.

Myöhemmin mä olen miettinyt että se oli ehkä mun elämän ensimmäinen ihminen, jota mulla on ollut ikävä. Eilen oli sen päivä. Yhdeksän vuotta sitten se jätti mut. Eilen mä kävin sen haudalla jättämässä kynttilän ja hyräilin ihan hiljaa sitä yhtä virttä. "Äänen kaiun kaukaisen, kuulla vielä voitko sen, päiväsi hän uskoi käsiin Jumalan.."

Illalla me oltiin L:n kanssa tuhlaamassa aikaa, tuijottamassa tähtiä ja katsomassa nukkuvia katuja. Mun ois pitäny olla jossain ihan muualla, mutta mua ei huvittanu. Välillä L:n kanssa musta tuntuu että mä seison huoneessa jonka seinät on täynnä ovia. Ja mulla on avain kaikkiin niihin. Jotenkin tuntuu että mä olen keskellä kaikkea, ja jos mä nyt astun askeleen tuohon suuntaan niin huomenna herään jostain muualta. Maailma on niin lähellä. Maailma on siinä ihan mun edessä ja se vaan oottaa jonkun huomaavan sen. Päässä soi vanhat laulun sanat. "Where ever I lay my hat, thats my home.."

Sitten mä muistin isomummon ja L:n. Ne eivät olleet vielä tavanneet toisiaan! Mikä vääryys. Mä sanoin L:lle että mun pitää näyttää sille jotain ja raahasin sitä varmaan pari kilometriä perässäni sen hokiessa kahta kysymyssanaa. "Mihin" ja "Miksi". Hautausmaan portilla se jätti Mihin-taktiikan ja siirtyi Miksi-strategiaan. Mä sanoin että sen täytyy tavata joku ja se sulki suunsa erätauon ajaksi mutta avasi kolmannen erän taktiikalla "kenet muka?".

Meinasin vastata että Pikku Vampyyri asuu täällä näin, me ollaan oikein hyviä ystäviä, mutta jätin sen sitten kun näin että mun tuoma kynttilä keltaisessa lasipurkissa paloi vieläkin. Romanttista. Minä, L ja kuollut isomummu keltaisen kynttilän valossa tähtien tuikkeessa.

Sepostin L:lle surullisen tarinan pikku tytöstä ja isomummosta jotka rakastivat toisiaan syvästi ja liitin mukaan Anam Carat sun muut asiaan kuuluvat sivujuonet. L sanoi hautakivelle kohteliaasti "moi" ja "mitä kuuluu" ja istui sitten siihen kiven päälle mun viereen. Mä näpersin käsissäni keltaista lehteä ja yritin kaivautua villapaidan kaulukseen.

"Tiedätsä mitä?"

"Joono, suomes on länsi ja itä ja olipa kerran lounaski mutta Kekkone s.."

"Ei, Emmä sitä.." L otti lehden mun kädestä ja hipaisi sillä mun poskea.

"Mä en usko enkeleihin enkä Jumaliin, mutta sä taidat olla se Anam Cata."

"Anam Cara. Se on Anam Cara." Hitto! Enkö muuta sanottavaa voinu keksiä????

"Ole mikä olet, rakas, kunhan olet mun." Ja vaikka se hiveli sillä lehdellä mun poskea niin se tuntui mahassa ja jossain rinnan seutuvilla ja päässä.

Nyt mä vihdoin ymmärrän miksi se ajan pysäyttämis-taito on niin yliarvostettu. Mä olen yrittäny välttää sanomasta että mä rakastan sitä. Nyt mun oli ihan pakko sanoa se. Mitä muuta tämä voi enää olla? Kaunista ja hyvää unta, kohta mä herään kun joku repii peiton päältä ja juoksee ilkeästi nauraen karkuun.

Kotona mua ei enää nukuttanu, joten mä päätin tehdä niitä jooga-harjotuksia. Ainut asia mikä tökki oli mun keskittyminen. Joku huusi mun päässä kolmea sanaa. (Anam, Cara ja L) Mua ei nukuttanu, mä en voinu keskittyä mihinkään ja huone tuntui liian ahtaalta. Mitä tehdään?Hiippaillaan takaovesta ulos ja toivotaan ettei kukaan herää. Mä olen mahdoton. Kävelin pitkin asutusalueita ja hyrälin. Taas.

"This land is mine but I´ll let you rule

I´ll let you navigate and demand

Just as long as you know, this land is mine

So find your home and settle in,

Oh, I´m ready to let you in,

Just as long as we know this land is mine.

After all the battles and the wars, scars and loss,

I´m still the queen of my domain,

and feeling stronger now..."

Tänään keramiikka-kurssille, ja ehkä käyn viemässä uuden kynttilän haudalle. Tuntuu lohdulliselta ajatella isomummu selkänsä taakse valkoisessa puvussa ja siivet selässä. Toivottavasti sekin tietää että mä olen onnellinen. Salla

Nti Seurakunnan Kerho-ohjaaja puhuu 2004-09-10 9:19 p.m. Mä olen ylittäny itteni. Ekaks ne joogatunnit ja nyt tämä. Mä kävin seurakunnan kerho-ohjaaja tilaisuudessa ihan ajan kuluksi ja hups! mitä huomaankaan. Minulla on oma kokki-kerho!Jeesus sentään. (voiko vielä osuvammin sanoa..) Täytyy mennä, L odottaa. Salla

Ensimmäinen Joogatunti 2004-09-08 1:49 p.m. Se jooga tunti oli aivan ihana. Koko tunti oltiin silmät kiinni ja kuunneltiin omaa kehoa, seurattiin omaa hengitystä ja tehtiin kaikki ihan omaan tahtiin. Ihan täysin eri meininki ku tanssitunneilla. Ohjaaja oli vanha nainen (mutta silti hyväkuntoinen) jolla oli samanlainen ääni ku jumppaohjelmien vetäjillä. Mutta paljon rauhallisempi vaan. Mä en voi uskoa että mä tosiaan olen istunut yks ja puol tuntii jollain matolla silmät ummessa, enkä muista puoliakaan mitä olen tehnyt. Ajantaju katosi ihan täysin.

Tämän päivän hiphop-tunti taas meni aivan pieleen. Meillä oli musiikkiliikunta tunneilla joku koulun hommaama ohjaaja opettamassa. Mä en keskittyny alkuunkaan, mä tein liikkeet hutasten ja väärissä paikoissa ja sovitin ne ihan väärin rytmiin. Inhottavaa tehdä sarjoja. Inhottavaa kun jalkavammasena ja flunssassa ja ilman tanssikenkiä aletaan tekemään jotain hyppyjä. Mä en jaksa nyt keskittyä kirjottamiseen. Enkä kertoa eilisesta enempää. Saatikka tästä päivästä. Pakko saada jotain rauhoittavaa tekemistä. Ehkä mä meen purkilla keskustaan ja istun kahviloissa piirtämässä. Tai sitten raivaan huoneeseen tilaa ja tanssin ne helvetin sarjat ja slaidit ja muut ällöt liikket pois mielestä. Siinäpä näkevät, että Ei tanssimiseen tarvita ohjeita. Salla

Tiistai 2004-09-07 5:22 p.m. Ihmettelen taas kerran taitoani järkätä päivät täyteen tekemistä. Tuikku suostutteli mua varmaan viikon joogan alkeistunneille ja lopulta mun oli pakko suostua. Omasta uteliaisuudestani. Se tunti on tänään, heti sen yhden tekevän liian helpon kuvis hömpötyksen jälkeen lukiolla. Kätevää. Aamulla kahdeksaksi ja kotiin yhdeksältä. Siistiä. Jooga epäilyttää. Mitä jos hengitän väärin ja käsivarsi on väärässä kulmassa? Kuvistunti tylsistyttää. Miksi taas lavastusta...salla

Masentaa. 2004-09-05 7:06 p.m. Mää tein jotain kannettavalle ja se kosti mulle. Se poisti kaiken itsestään, omat tiedostot, mp3 kokoelmat ja miljoona digikuvaa (vaivalle kerättyä koska omaa kameraa ei ole) ja kaikki (Siis KAIKKI) mun kirjotelmat ja muistot ja ja ja... Argh. Siis kaikki!! Sitten isä sano vaan tyynen rauhallisesti et

"No, ei kait voi mitään, jos et kerran mitään tehny sille.. Minä voin lähettää sen Turkuun, jos firman pojat vaikka katsoisivat sitä vähän. Eihän siinä kovalevyllä ole mitään tärkeää?"

NO EIKAIT!! Koko mun elämä prkl. Sitte yritin selittää että on siinä niin eikä mitä, se ei kuulemma ole TARPEEKSI Tärkeää! Halkean. Kuihdun. Vajoan maan rakoon. Ai mihin niistä.. No.. Johonkin.. Lähimpään..

Tänään mä oon maalannu. Se on melko rasittavaa kun näkee mielessään tismalleen mitä haluaa piirtää, mitä värejä käyttää ja mitä tunnelmaa välittää, mutta kun saa kynää ja paperia niin koko homma muuttaa niin helkutin moni mutkaseksi. Mihin kohti mikäkin viiva, mitä kohtaa varjostetaan, mihin osuu valo ja mistä suunnasta. Voiko tuollaisessa asennossa istua, missä kohti käden pitäisi olla, onko tämä oranssi liian räikeä?

Pitäisi opetella ruotsin sanat. Ei vaan jaksa. T:llä on huomenna synttärit ja koko viime viikon se on vaivihkaa muistutellu mua siittä. Vihjaillu aina sopivassa kohdassa.. "Ai, onko maanantai kuudes päivä.. Mulla on muute synttärit sillon.." Me (H,N ja minä+pari kymmentä muuta) ollaan kerätty lahja rahaa koko viime viikko, mutta V pilasi koko homman. H oli pyytäny sitä mukaan keräykseen (tietenkin) ja selittäny kaikki meidän suunnitelmat sille. Kaikki. Ja V oli sit menny kertomaan T:lle tyyliin "En-sais-kertoa-tätä-mutta.." ja T sit koulussa oli sanonu N:lle että "mitä noi Salla Ja H juonii.. Ne on ihan outoja, V sano et.." ja sit se vaikeni.

Koska tajusi että N on mukana jutussa. Me ei tiedetä kuinka paljon T tietää. Toivottavasti ei paljon. Muuten mä raahaudun henk. koht. Sinne pirun Kastellin lukioon vaikka kesken koulupäivän ja V saa kuulla kunniansa..

Tahtoo L:n luo. Salla

Urheilija ei näe tervettä päivää, mutta näkeekö joku muu? 2004-09-03 5:23 p.m. Kun aikaa tehdä asioita huomaa ihan uusia juttuja itsestään. Mä olen alkanu nukkua sillä tavalla hassusti. Yleensä mä nukun kahdella peitolla peitto korviin asti vedettynä ja kippuralla. Se on ennen tuntunu turvalliselta ja lämpimältä tavalta nukkua. Nyt mä nukun niin, että toinen peitoista on poikittain vyötärön kohdalla, se tuntuu siltä kuin joku nukkuisi vieressä ja pitäisi sylissä. Kait mä vaan olen armottoman hellyyden kipeä ja huomion haluinen ihminen.

Eilen löysin vanhat päiväkirjat ja vanhoja koulukuvia. Päiväkirjat oli täynnä runoja. Ne oli niin hyviä että mua alkoi vähän epäilyttää olenko mä edes itse kirjoittanut niitä, mutta kyllä ne kuulosti mun elämältä. Missä vaiheessa mä kasvoin niin isoksi että jätin runoilun? Missä vaiheessa aloin kirjoittaa tylsiä kaavamaisia tekstejä elämästäni? Missä kohdassa mun kuuluisi sanoa että mä alan kirjoittaa taas, vai pitäisikö mun jättää koko homma vain joksikin missä olin joskus hyvä, mutta minkä lopetin? Kuitenkin mulla ois niin paljon enemmän asioita mistä kirjottaa ku sillon.

JOskus musta tuntuu että mä olen joku sekasikiö. Maalaaja-tanssija-kirjoittaja-hiphoppari-valokuvaaja. Neiti prinsessa mustikka silmä ja samaan aikaan neiti breikkaaja päällään seisoja. Luoja. Makeaa ja suolaista. Mua ei voi mahduttaa mihinkään muottiin, ilman että se on mulle liian pieni. Musta tuntuu että mä pidän jotkut puoleni salassa toisilta ihmisiltä. Ei kukaan tanssija tiedä että mä kirjoitan. Ei kukaan maalaustunneilla tiedä että mä valokuvaan. L tietää kaiken. Se lukee mun tekstejä, käy katsomassa kun onnistun saamaan jonkun työni opiston tai koulun näyttelyyn. Se on nähny mut tanssitunneilla ja kameran kanssa. Se tuntee mut varmaan paremmin ku mä itse tunnen itteni.

Mun jalkaa särki tänään ja mä lintsasin kolme viimeistä tuntia. Kotona on tylsää ja mun päätä särkee. Päätin sittenkin vielä mennä maalaustunneille, tarkistamaan ettei mulla ole siellä enää mitään opittavaa. Salla

Syyskuu 2004-09-01 7:41 p.m. Pesin raita polvisukat käsin jotta niistä ei lähtis väriä. OIkeasti saadakseni jotain muuta ajateltavaa. Maanantaina liikkatunneilla reväytin vasemmasta reidestä jonkin lihaksen, nyt kinkkaan keppien kanssa ympäri kaupunkia, hymyillen säteilevästi jokaiselle joka avaa oven ja päästää minut sisään ensin. Ties mitä ne kolmetoista vuotiaat pojan koltiaiset luulevat, mutta luulkoot vaan, pois se minusta.

L:n mielestä on lähinnä seksikästä kun mä olen avuton ja puoli rampa, kuten hän asian ilmaisee. Eilen (oli taas joku fysiikan lakia uhmaava tiistai-vapaa) meidän piti päästä neljänteen kerrokseen hakemaan joku paperi ja mä sanoin että mennään hissillä. No jostain syystä se härveli ei laskeutunut alas vaikka me rämpytettiin nappulaa miljardi kertaa ja rappukäytävä kaiku meidän maanitteluista, mutta se hissi pysyi paikallaan. Kerkesin jo lupautua odottamaan alhaalla, kun L nappasi mut syliin ja sanoi kantavansa mut ylös. Kuitenkaan nelkytyheksän kiloa ei ole niin painava kuin luulisi, se uhosi. Mua nauratti meidän touhu, L käski olla hiljaa ettei naapurit häiriinny ja se saa häätöä. Mutta niin se vaan kiikutti mut neljänteen kerrokseen ja toi vielä alaskin. Alas tullessa mä pidin alkumatkasta silmiä kiinni, mutta L:n kuiskattua ettei sillä ole mitään aikomusta pudottaa mua ja sinetöityä lupauksensa pikaisella suudelmalla mä avasin silmät osoittaakseni hieman luottamusta miehen kykyihin.

En tiedä. Kait kyse on niistä suojeluvaistoista, se tuntee itsensä ritarilliseksi ja muutenkin siihen on tullut enempi eloa kun mä en voi nousta joka pientä asiaa katsomaan. Illasta se vei mut kotiinsa, ja mä rukoilin että sen äiti ei olis kotona, ja mä rukoilin että saatais olla kahden ja rukoilin vielä että mentäisiin L:n huoneeseen ku mä niin rakastan sitä ikkunaa. Vaikka enhän mä edes usko Jumalaan.

Talo oli tyhjä, me jäätiin keittiöön, mut istutettiin pyödän ääreen ja multa kysyttiin haluanko mä iltapalaa. Mä luin pöydällä lojuneet Helsingin sanomat ja Kalevan, välillä seuraten miten L pilkkoi kurkkua ja tomaattia ja avasi tonnikala purkkia ja teki kaakaota. Tuskin se yksin ollessaan sellasta iltapalaa syö. Mä tulkkasin tomaatit rakkauden osoituksiksi, tonnikalan hellimiseksi ja kaakaon yksinkertaisesti joksikin mitä se halusi näyttää osaavansa tehdä. Ei se nimittäin ollut ihan tavallista kaakaota ainakaan, siinä maistui inkivääri ja kardemumma ja vanilja.

Äiti lähti kuudelta fysiikan tunneille, sen ikinuori opiskelija luonne nosti taas päätään syksyllä ja se haluaa takaisin lääkkikseen. Taas. Tätä menoa se on kohta aivokirurgi ja mä olen rikkaan perheen lapsi.

Nyt mun teepannu kiljuu keittiössä, taas mä olen keittänyt sitä liian kauan. Äiti aina kysyy miksen keitä teetä sillä nykyaikaisella vempeleellä joka ei tarvi kuin vettä ja jonkun joka laittaa töpselin seinään. Musta teen keittäminen on hauskempaa pannulla. Salla

Pe..La..Su.. 2004-08-29 10:01 a.m. Perjantaina jätin korttelihaipakan väliin, koska lupasin katsoa herra 7v:n perään koko viikonlopun. Perjantaina pelasimme pleikkaria ja söimme liikaa makeaa koko illan. Eilen kiersimme koko kaupungin kaikki leikkikentät, kaikki mäkkärit ja kaikki jäätelökojut jotka olivat vielä pystyssä. Ja Tiimarin. Mulla oli tärkeä olo, kun raahasin mukana